Kun lenkkijalka alkaa vipattamaan,
on sen vastustaminen vähintäänkin haastavaa.
Kipeäksi en suostu uhallakaan,
nuhainen ainoastaan,
oli silti tyydyttävä talsimaan.
Lääke mihin vaan,
rento pyrähdys ulkosääs’.
Parantaja totta vie,
tottako tämä lie:
”Mikä mut tavoittaakaan,
vieno omenien tuoksu pihamaan!”
Nuhanenä nyt historiaa,
tervekin täysin kohta varmaan.
Tällä tarinalla halusin vain opettaa,
yllättävän pienetkin asiat voi ilostuttaa.
*Olin nappaamassa yhden lenkkievääksi, mutta muistettuani, etten ole vielä apple thief pro -tasoa, jätin omput suosiolla puuhun.
Edit// Äiti kertoi luettuaan tämän teksin, että haistelin kuulemma jo pienenä syksyisin omppuja ulkona. :–)
Elina Heidi Rinkeli 
Ihana kirjoitus! 🙂 jotenkin sitä unohtaa aivan liian usein ne pienet asiat 😦
TykkääTykkää
Heh, kiitti! Jepa, niinpä..:<
TykkääTykkää
hihi oot niin söpö<3
TykkääTykkää
No ite!<3
TykkääTykkää