Uncategorized

Pelon takana.

Pienenä 5-vuotiaana pelkäsin tulvia. Maanjäristyksiä, maailmanloppua ja ison asteroidin törmäämistä maahan. Oli vähän ilkikurista, että isoveikka oli tuolloin hyvin kiinnostunut kaikesta avaruuteen liittyvästä – nykyisin muuten opiskelee tähtitiedettä. Vaivasin pientä päätäni joka kerta, kun satoi. Lauloin omaa laannu, laannu kiltti sade -lauluani. Kaikki suuri pelotti minua. Tuolloin jo kaikki sellainen, jotka koin olevani oman vaikutuspiirini ulottumattomissa
Hieman vanhempana aloin pelkäämään hirvittävästi humalaisia. Niin kovaäänisiä ja outoja. Eniten pelkäsin kuitenkin sitä arvaamattomuutta. En kyennyt laskelmoimaan toisen seuraavia liikkeitä. Muistan erään illan Helsingissä, kun olimme katsomassa äidin kanssa jonkinmoista ilotulitusta. Hytisen yhäkin, kun vain muistelen ahtautta raitiovaunussa ja sen humalaisen mölinää. Ilta oli minulle väsymyksen ja pelkojen vastaantaistelua siitä huolimatta, että puristin koko ajan äidin kättä.
Ala-asteikäisenä aloin pelkäämään sitä kaikkea, mitä sisälläni tapahtuu. Tietämättäni. Tai kaikkea sitä, mitä voisi tapahtua. Pelkäsin järjettömästi aivosyöpää, mahasyöpää ja rintasyöpää. Kasvaimia ja paakkuja. Joka toinen päivä olin varma, että sisälläni kasvaa jokin paha hallitsemattomasti
Joinakin iltoina pelkäsin nukahtaa, sillä pelkäsin, etten ikinä enää herää. Pelkäsin, että sydämeni lopettaa sykkimisen. Sydän oli asia, jota en uskaltanut liiemmin päivisinkään ajatella. Koska se sykki minusta välittämättä, pumppaili miten halusi. Sydän tuntui pelottavalta osalta minussa, sillä en oikeastaan pystynyt kontrolloimaan sen toimintaa. Ratsastusleirillä kuulin eräällä tytöllä olevan reikä sydämessä. Mietin sen viikon jokaisena iltana sängyssä heinänkorsia hiuksissani, oliko mahdollisesti minullakin.
Hieman myöhemmin aloin pelkäämään myös kasvamista. Sitä, että en ollut enää pikkutyttö. Halusin leikkiä vielä Pokemoneilla, mutta kehoni ei kulkenutkaan samoja reittejä mieleni kanssa. Se juoksi minusta välittämättä jo edellä omaa polkuaan. Koin tuon ajan hyvin pelottavaksi nimenomaan sen vuoksi, etten pysynyt perässä ja kuitenkin siitä huolimatta asiat vain jatkoivat muuttumistaan.
Yläasteen lopussa pelkäsin lihomista. Pelkäsin sitä samaa hallitsematonta lihomista monta vuotta eteenpäin. Toisina päivinä pelkäsin lisäksi, että vatsalaukkuni venyy. Hallitsemattomasti, itsekseen sekin. Pelkäsin, että paisun ja paisun, enkä pysty pysäyttämään painonnousua. 
Tänäpäivänä. Tänäpäivänä pelkään yhäkin humalaisia, aivosyöpää ja lihomista. Ihan oikeasti maailmanloppuakin. En kuitenkaan samassa määrin, enkä joka päivä. Joskus pelkään enemmän, erityisesti väsyneenä. Kaikenlaisia uusiakin asioita. Kuten esimerkiksi sitä, että jään Cittarin kassaneidiksi loppuelämäkseni.
Siihen pystyn kuitenkin vaikuttamaan itse. Niin kuin moneen muuhunkin asiaan. Sellaiseenkin, mikä nuorempana tuntui hirvittävän pelottavalta ja täysin hallitsemattomalta.
Ehkä pitäisi alkaa vain luottamaan enemmän elämään. Kaiken pelkäämisellä ei oikeastaan saavuta mitään. Varsinkaan sellaisen asian pelkäämisellä, joka ei ole tapahtunut ja joka ei edes välttämättä tule tapahtumaan. Ja jos todella tarvitsen sitä kontrollintunnetta, voin aina alkaa harjoitella kontrolloimaan omia pelkojani.

 Riittävästi unta, lepoa, treeniä ja ruokaa. Niin ja hymyä. Pelotkin pysyvät aisoissa. 🙂

2 thoughts on “Pelon takana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s