Hups. Silmäni ovat auki. Olen siis hereillä. Jo. Vaikka on pilkkopimeää. En tiedä, paljonko kello veivaa. Puhelimella ei ole laisinkaan virtaa. Mutta minullapa on. Jo! Hivuttaudun varovaisesti istumaan. Asetan paljaat varpaani viileää lattiaa vasten. Jalkapohjia kihelmöi. Masuakin. Saanko jo herätä, saanhan? Niin, oikeastaan keneltäkö kysyn lupaa? En tarvitse sitten minkäänmoista. Olen vapaa kuin pikkutyttö.
Siitä huolimatta, että myöhemmin aamupuuroa liedellä hämmennellessäni numerot heräilevän puhelimen näytöllä kertovat aikaisesta aamusta. Nollaviisi:kolmekuusi. Silmäni kiiluvat innosta, kun tassuttelen pimeässä. Täp. Täp. Täp. Nihkeät jalkapohjat tartuvat joka askeleella yhä vain tiukemmin kiinni parkettiin. Sytytän tuikun pöydällä ja työnnän puurokulhon pakastimeen. Istahdan tuolille, tuijotan ulos pimeyteen. Tuuli vinkuu ja sadepisarat ropisevat tasaista rytmiään taustalla. Syysaamu. Ilman villasukkia. Kylmillä varpailla. Ja puurolla.
Se aamu on kuitenkin hyvin lämmin.
Nimenomaan niiden kylmien varpaiden vuoksi. Äiti hei, ei mun tarvitse kääriytyä enää kolmeen villapaitaan, en mä palelee enää koko aikaa. Itse asiassa useimmiten mulla on nykyisin kuuma – niin kuin pikkusenakin! Etkö sä muista mun kylmiä aamuvarpaita, kun katselin Mestarietsivä Herberttiä? Sanoit aina niiden olevan ihan kalikat, vaikka mun mielestä ne oli just hyvät. Varmana en ikinä laittanut mitään sukkia jalkaan! No en kyllä nykyisinkään.
Niin pikkuriikkinen asia voi olla niin hirvittävänä suuri ja merkittävä asia. Kuten esimerkiksi kylmät, sukattomat kalikkavarpaat. Nimittäin niistä tunnistan oikean itseni.
Elina Heidi Rinkeli 
<3
TykkääTykkää
ai… ei se otsikko ollutkaan kakkavarpaat.
TykkääTykkää
:')
TykkääTykkää
:'D no nythän tää herkkyys koko postauksesta katos taivaan tuuliin…
TykkääTykkää
Vähän joo. Sori.
TykkääTykkää
:DD
Rehellisesti sanottuna luin itse äsken huomenta kaalikääryleet. Oon varmaan myynyt töissä liikaa niitä kääryleitä. Tai sitten oon vaan vähän väsy.
TykkääTykkää