Kuin olisin törmännyt päin tiiliseinää ja kaatunut selälleni. Suorana lankkuna tietenkin.
Täydellinen rajan ylitys. Viime sunnuntaina. Olo oli epätodellinen ja sumuinen. Päällimmäisin tunne kuitenkin uupumus. Niin totaalinen, luissa ja ytimissä – eniten ehkä ohimoissa – takova väsymys. Hermoja kiristi. Tarkoitan tällä kertaa täysin kirjaimellisesti. Silmien aukipitämiseen tunnuin tarvitsevan kokonaisen tilutukkiaskin.
Siis tulitikkuaskin. Hih. Järki untenmailla vieläkin.
Edessä häämöttävä viikko tuntui mahdottomalta. Aivan järkyttävältä muurilta treeneineen, töineen, kaikineen. Ajatteleminenkin väsytti. Ei tule kesää, olisin varmaan tokaissut, jos pitäisin kyseistä sanonnasta. Mielessäni päätin ettei auta itku markkinoilla. Sillä sen sisältämästä sitkeydestä pidän. Todellisuudessa taisin hiukan itkeä tihrustaa. Silkkaa väsymystäni.
Siinä kuilun partaalla keikkuessani – siltä se ainakin sinähetkenä tuntui – tein suunnitelmaa; jotakin helpotusta tulevaan viikkoon oli saatava. Akut oli pakko saada ladattua. Oikeastaan tiesin, mitä se tarkoitti, toteutus kuitenkin hieman pelotti.
Päätöksen tehtyäni Santtu kysyi minulta, tuntuuko tuleva viikko jotenkin vaikealta. Ihmettelin hetken kysymystä. Sillä en ollut ajatellut, että sellaista olisi tarve oikeasti kysyä. Tottakai se on. Minulle se vaikeus on itsestäänselvyys. Vaatii aivan mielettömästi ajatustyötä, että pystyn poikkeamaan tutusta ja samalla myös hyvin turvallisesta arjen peruskaavasta. Kuin mantra mielessäni ma sali, ti sali, ke lenkki ja sitä rataa. Menen sekaisin, ohjelmointini sisällä menee sekaisin. Kaikki tuntuu kaaokselta. Enkä liioittele kuin aivan hivenen.
Kevennetty viikko. Tai aerobispainotteinen, kuten minä sitä kutsun. Se alkoi maanantaina hampaita kiristellen ja aamuisella menenköenkömenemenenkönenkömene-jaarittelulla pääkopassani. Kuitenkin jo keskiviikkona ymmärsin, kuinka oikein olin tehnyt. Treenien rasittavuudenkin kannalta hölläys oli poikaa, mutta teki myös mielelle suuren palveluksen.
Sadepisarat kastelivat naamani. Katsoin harmaita pilviä ylhäällä. Lenkkitossujen tasainen rytmi korvissani. Hiirileima. Aapinen. Good job, Elina! Melkein meinasin tehdä täysstopin, kääntyä ympäri ja palata naisen luokse, jonka ohi olin juuri juossut. Niin voimakkaan hyvän muiston ja mielen hänen vienosti nenääni leijaileva hajuvetensä sai aikaan. Anne-ope ja kyläkoulu, huolettomuus ja lukuparvi. Jollen olisi ollut keskellä kaupungin aamuruuhkaa, olisin varmasti huutanut sen ääneen. Älä karkaa taas, Elina!
Näinä päivinä olen tavallaan halajanut salille. Toisaalta olen tehnyt kaikenlaista muuta kivaa. Juossut ihan täpöä ja pysähtynyt sydän pamppaillen. Vetänyt syysaamun raikkautta henkeeni ja hypännyt saksihypyn talveen valmistautuvan sotuveneen päältä. Meinannut kaatua mutapolulla. Tehnyt hullunkurisen näköistä ihan sikaraskasta askelkyykkykävelyä hiekkakentän päästä päähän. Ruinannut Santunkin mukaan. Hölkytellyt ja kävellyt, vuoron perään. Juossut ihan hirveen ison mäen alhaalta ylös pysähtymättä kertaakaan.
Ja kun vain olen jälleen kerran mennyt ihan täpöä haastavampiin tai uusiin tilanteisiin, olen jälleen kerran huomannut, kuinka vapauttavaa se kaikki on. En ollut tajunnut, kuinka hirvittävän paljon oikeastaan kaipasin hölkkäilyä, tallustelua, ihan vain rentoa oleilua ulkona. Ja tuliko hiki? No tuli! Ei pelkkä ennalta suunniteltu äheltäminen tai otsarypyssä pinnistelty ole oikeaa liikuntaa. Tai tehokasta. Tai hyödyllistä.
Treenivihko on viime viikon kommenttien väsyttää, vetelää, äh sijaan alkanut täyttymään muistiinpanoista parempaan päin, ei-enää-niin-väsy ja melkeinjeejee. Univelat ovat aina vaikuttaneet minuun todella vahvasti. Yksi huonosti nukuttu tai peräti valvottu yö vastaa minulle ainakin kaksinkertaista samanmoista. Voi olla, että valvotut yöt söivät jaksamistani. Mutta voi hyvin myös olla, että tiukka treeni- ja työtahti aiheuttivat levottomuutta ja unettomuuden. Koneistoni käy helposti ylikierroksilla.
Ei olisi ollut ensimmäinen ylilyöntini. Mutta ei kyllä varmasti viimeinenkään. Onneksi jälleen yksi askel itsensä kuuntelemisen opettelussa on nyt otettu.
Tänään, lauantaina, kuuluu hyvää. Todellatodellajeessiä. Söin tänäkin aamuna uutta herkkuani, kaurapuuroa tehtynä mantelimaitoon. Himoitsen sitä päivät pitkät. Kävimme jo Santun kanssa yhdessä tunnustelemassa oloa salilla. Kymmenen tunnin yöunet olivat tehneet tehtävänsä, enkä löytänyt enää malttia. Heh. Tuntematon nainen hymyili minulle jalkaprässistä. Tulin iloikseksi. Kotimatkalla jaoimme Santun palkkarin. Se, jos joku on rakkautta! Nyt lähdemme syömään intialaista. Illalla näen ystäväporukkaani. Saan yllättää syntymäpäivälahjalla. Huomenna puolestani saan viettää äidin kanssa monta tuntia. Kaiken mahdollistaa kolmen päivän vapaa.
Hymyilen auringon kanssa kilpaa – toivottavasti tekin!
Elina Heidi Rinkeli 
Niiin ihana postaus! 🙂 Päivän piristys. Älähän väsytä itseäsi 🙂
TykkääTykkää
Tää oli ihana ja suloisia kuvia! 🙂 Muista jatkossakin kuunnella itseäsi 🙂
TykkääTykkää
Vitsit, hyvä Elina! ❤ Ainakin aluksi tuo salittomuus tuntuu maailmanlopulta, mutta se tekee kropalle ja mielelle todella hyvää. Ihanaa että uskalsit tehdä sen, todellajeesjees 😉
TykkääTykkää
Oh, on kyllä taas niin sööttejä kuvia, voi sua Elina! 🙂 Mahtavaa että oot malttanut pysyä poissa salilta silloin kun kroppa on sitä pyytänyt, ja vielä mahtavampaa, että salillepaluu oli iloinen. Jaettu palkkari, kääks! Oottepa söpöjä 🙂
Ps. Intialainen ruoka, aaah!
TykkääTykkää
Hienoa Elina! Juuri se itsensä kuuntelun opettelu on tärkeää meistä ihan jokaiselle. Ole ylpeä itsestäsi! 🙂
TykkääTykkää
Voitko tehdä teidän uudesta kodista postauksen, että näkyis makkarikin yms ? 🙂
TykkääTykkää
Hyvä Elina, että osasit höllätä! 🙂 Mä oon vähän samanlainen, en osaa hidastaa tahtia ennen kuin mopo todella lähtee keulimaan… 😀
TykkääTykkää
Hyvä ihanainen Elinainen Rinkeliläinen!
Ehkä tykkäsin eniten karvahuppukuvasta, mutta sitten näin herkun vieressä herkkua, eli Questin patukkaa mussutat siellä ja kuola valui täällä.. 😀 Ja huikea on tuo tukkakuvakin. Huikea sinä. 🙂 ❤
TykkääTykkää
oletpas suloinen! 🙂 joskus tulee stoppi, silloin pitää kuunnella itteään! pelottavaa, mutta tärkeää 🙂
TykkääTykkää
oletpas suloinen! 🙂 joskus tulee stoppi, silloin pitää kuunnella itteään! pelottavaa, mutta tärkeää 🙂
TykkääTykkää
oletpas suloinen! 🙂 joskus tulee stoppi, silloin pitää kuunnella itteään! pelottavaa, mutta tärkeää 🙂
TykkääTykkää
Ihana kuulla, varsinkin sinun kirjoittamanasi, Jasmin. 🙂 Iloista viikkoa!
TykkääTykkää
Muistetaan ja yritetään! Ja hehe, kiitos. 🙂
TykkääTykkää
Jeejee meille molemmille! 🙂 Todellakin teki hyvää, mutta todellakin tuntui aluksi maailmanlopulta. 😀
TykkääTykkää
Hihi. Juu, litimärkä ja väsähtänyt Rinkeli. :'D JA voi sua Liina, olet ihan hirvittävän kiltti ja ihana. Niin ihanasti kirjoitit tästä Rinkelistä.
Oli kyllä mahtavaa, olen iloinen kroppani puolesta! 🙂
Ps. Ruoka OLI aaah. Namii.
TykkääTykkää
Tuntuu niin mukavalta saada kannustavia kommentteja – oli tosiaan ihan oikein tehty. Oman kehon kuuntelu on ihan jokaiselle tärkeä taito – Idallekin! 🙂
TykkääTykkää
Hmm, ehkä. Pitää funtsia ihan hiukan. Koska oma koti on kuitenkin aina ihan ikioma pesä. 🙂
TykkääTykkää
Jep, se on vähän huono tapa. 😀 Onneksi aina voi harjoitella! En hallitse sitten mitenkään sitä keulimista, heti olen rähmälläni…
TykkääTykkää
Voi sinä maailman paras Heidinen. ❤ Tulen aina niin onnelliseksi juuri SUN kommenteista!! Nytkin mietin vain, mihin kohtaan tyrkkään sydämen (päädyin tuohon ensimmäisen lauseen loppuun). Hmm. Seuraavaksi ehkä karvahuppulainen syömässä Questia? 🙂
TykkääTykkää
Oikeasti se kuunteleminen ja sitten tuntojen mukaan toiminen on aika pelottavaa. Vähän kuin hyppäisi jotenkin aivan tyhjän päälle. Kuitenkin ainoa oikea teko stoppitilanteessa.
Hehe, ihana sinä. Kiitos kommentista. :))
TykkääTykkää
Nyt lähtee kyllä isot kiitokset Liinalle siitä, että linkitti sun blogisi omaan postaukseensa. Sun kirjoitustyyli koukutti heti. Pakko jäädä seuraamaan! 🙂
TykkääTykkää
Eikä, hihi, ihana kuulla! 🙂 Tiedätkö, sunkin oma blogi on äärettömän kiva, koukuttava!
TykkääTykkää