Venyy ja vanuu, vitkuu ja vatkuu. En ymmärrä! Eikö sillä ole muotoa. Tämänpäiväinen ei ilmesty eteeni huomenna. Näen eri ihmisen peilistä. Toisinaan huokaus helpotuksen, välillä vain uusi aihe ahdistuksen. Tänään nää posket on liian, torstaina tää nenä ei sovi päähän. Jokaisella päivällä on uudet kasvot, mutta minulla aina vain väärä naama. Tai jalka. Miksi torstaina ei silti voi heittää hymyä – huonolla nenällä? Koska edelleen nää posket on liian.
Ja jos pää saa luvan olla kiinni vartalossa, vartalo on aivan väärällään. Kaikessa.
Onko se tosiaan naisten vitsaus? Se, että aina jokin paikka on huonosti, peilikuva on aina vinksin ja vonksin. Omaan vartaloon ei ikinä voi olla tyytyväinen, muttei siihen tietenkään ole tyytyminenkään. Sitä vähän työstetään, muokataan, ehkä jopa saksitaan. Lopputuloksena uusi täyteaika. Loistavaa. Eli ei sitten ollenkaan.
Tiedän, että omaa peilikuvaani vääristää vielä Elinan ulkoiset voimat; sairauden rippeet, mutta myös tietynlainen itseinho. Kuulostaa ehkä inhottavammalta kuin onkaan. Hiukan pehmeämmin ilmaistuna tarkoitan, että minulta puuttuu aito taito rakastaa omaa vartaloani ja sen muotoa, mallia, sitä, mitä se on.
Kaikki on opeteltavissa. Oppimisprosessia kuitenkin helpottaisi huomattavasti se, jos tietäisin, millainen ulkoisesti oikeasti olen. Se, jonka joka aamu tunnistan peiliin katsoessani on takaisin tuijottava silmä. Ja se toinen sen vieressä. Muutoin minusta tuntuu, että olen jokainen päivä aivan erinäköinen. Joskus siedettävämpi, ihan jo kivakin, toisinaan ihan ihmeellinen, vieraannäköinen, kauhistus. Tiedän käytännössä, ettei naamani tai vartaloni ole muovailuvahaa ja muotoudu öiden aikana uusiin ulottuvuuksiin. Välillä se vain tuntuu aivan juuri sellaiselta.
Neljänä päivänä viikossa pyöräilen peiliviidakkoon. Jokaisena päivänä niistä odotan, pääsenkö omasta seulastani läpi – njoo-o, anti mennä, tällä kertaa – sillä salin peileistä piirtyy kerta toisensa jälkeen erilainen vartalo.
Etsin onnea ja kokonaista Elinaa. Haluan olla tietoinen omasta henkisestä puolestani ja kehittää ajatteluani. Saavuttaakseni jotakin niistä minun on vähintääkin oltava myös perillä siitä, minkä muotoinen olen. Yksinkertaisuudessaan. En voi hahmottaa itseäni täydellisesti tässä maailmassa ja löytää paikkaani, jollen tiedä, missä ulkoiset rajani kulkevat. Sisäisten lisäksi.
Onko se niin? Kaiken takana ei välttämättä ole nainen. Kaiken takana voi olla vain mieli. Viikonloppuna hiukset tuntuivat paksuilta, mutta maanantaina selvästi ohentuneilta ruikuloilta. Siitä kai hoksasin. Sanomattakin selvää, ettei kyseessä ole kuin oma tunne ja kuvitelma. Entäs se selvästi jotakin kerännyt vatsa? Itsensä tunteminen ja oma tunne. Raja on niin häilyväinen. Hyvin vaikea hahmottaa.
Jos olen liian iso, sanoisiko joku muka minulle sen? Jos minulla olisi liian paksut posket, kertoisiko tosiaan joku niistä minulle? Liian pitkät sormet? Liian leveät jalat? Liian huono nenä? Saisinko koskaan tietää ilman omaa tarkkailuani. Bingo. Ehkä olen liian vain itselleni.
Mulla oli pienenä herra Perunapää. Se oli kotoisin vappukadulta. Se oli kuminen. Täynnä perunajauhoa. Hyvin pehmeä. Sitä oli kiva puristella. Se oli joka päivä erimuotoinen. Se oli keltainen, isosilmäinen ja sillä oli paksut punaiset hiukset langasta. Se oli ruma, mutta kuitenkin se oli hirveän kiva. Siitä oli paljon iloa. Yksi päivä se ei kuitenkaan enää kestänyt. Se poksahti. Se levisi keskelle lattiaa. Jauhoineen päivineen. Se oli enää kuminen kasa. Se katseli niin surkeana sieltä. Rikkinäisenä.
Elina Heidi Rinkeli 
Samaistun! Ihan täysillä, täpöllä, kympillä, mitä näitä nyt on.
Miehet kun katsoo peiliin, vaikka olisivat minkämoisia, miettivät aina vain, että grauh, olen alfauros! Kuuma tapaus! Mahtava pakkaus!
Mä tahtoisin samanlaisen kyvyn nähdä itseni, olin sitten millainen tahansa. Mutta veikkaan, että aika harvalla naisella se yksinkertaisesti onnistuu.
Ja kun pitää miettiä sitä sydämen paikkaa näihin kommentteihin, niin tähän loppuun nyt tällä kertaa: <3
😉
TykkääTykkää
Minäkin samaistun! Tosin viime aikoina on kovasti ollut myös niitä päiviä, kun mikään ei tunnu olevan vinossa. Ei enää huomaa niitä virheitään, vaikka tietää niitäkin olevan. Minä nimittäin päätin, etten enää koskaan mene peilin eteen kokemaan, että olisin jotenkin epätäydellinen. Menen peilin eteen sillä mentaliteetilla, että etsin ensin asian, johon olen sillä hetkellä tyytyväinen.. ”tää paita näyttää hyvältä päällä, onpas hiukset tänään kivasti..” ja sitten ei ehkä muistakaan sitä hassua nenää, johon aina aiemmin kiinnitti huomionsa ja josta tuli pahalle mielelle – eikä niitä paria ylimääräistä kiloa, joista vielä tekisi mieli päästä eroon. Niin, nekin pystyy äkkiä unohtamaan, jos oikeasti haluaa. Hih.
TykkääTykkää
Hei mullakin on ollut sellainen peruna joskus! Se oli kiva ennen kuin hajosi, öh… Hauskaa, että sä ajattelet olevasi aina jotain liikaa – mä en mielestäni oo aina ollut ”tarpeeksi”. En ollut tarpeeksi laiha, nätti, fiksu, hauska, hyvä, kapea, lihaksikas…you name it. Posket olivat paksut – eivät siis tarpeeksi kaposet. Korvat oudot eli eivät tarpeeksi tavalliset… Hassua!
TykkääTykkää
Siis eihän siinä oo mitään hauskaa, ettei osaa olla tyytyväinen itseensä, mut ehkä tajusit, mitä tarkotin 😀 Onneksi jossain vaiheessa päivät kääntyvät ja huomaat, että joku päivä ne posket onkin vaan ”ok” – tai parempaa, et kiinnitä niihin mitään huomiota… 🙂
TykkääTykkää
Tässä tekstissä itsessään on jo vastaus tuohon oman, häilyvän itsen ja kehon pitämisen/inhoamisen kysymyksessä. Kuten ehkä huomasitkin, on oman itsen kadottamisella, hukassa olemisella, sillä ettei oikein tiedä mistä tykkää ja mistä ei, millainen on, itsevarma, ujo vai rohkea ja puhelias (muistan kommentoineeni tästä joskus sinulle; olet samalla itsevarma mutta todella ujo?), TÄYSI yhteys kehoon ja sen kokemiseen. Toisinaan nenä ei istu naamaan, hiukset ohuet tai paksut, joskus kroppa tuntuu liian isolta ja joskus liian lihaksittomalta ja heiveröiseltä. Tässähän siinä on kyse, kun oma ”sisäinen minä” on hukassa, niin minuutta ja onnellisuutta haetaan usein menemällä sinne salille peilin eteen pumppaamaan ja etsimään haukkaria, reittä, vatsalihasta. Kun pohdit: ”En tiedä mitä haluaisin tehdä työkseni, opiskella – tunnen itseni epäonnistuneeksi, onnettomaksi, epävarmaksi”, etsii ihminen todella sen haukkarin löytämisellä niitä todellisia minuutensa paloja. Jokainen voi tietenkin pohtia, onko salilla pumppaaminen, lihaksien tai maksimaalisen hapenottokyvyn esiin tuominen ja löytäminen tie sisäisen itsensä löytämiseen? Vaikka haukka kasvaisi miten ja pulssi olisi huippu-urheilijan tasoa, voi oma itse olla silti hukassa, olo olla epävarma. Huh, kylläpäs nyt syvällistä tekstiä pukkaa! 😀 Mutta halusin kuitenkin jakaa tämän ajatuksen. Nämä ovat tietenkin vain omia mielipiteitäni. Ps. En millään lailla halua mitätöidä kuntosaliharrastuksen tms. arvoa, käytin sitä nyt vain esimerkkinä, sillä kehon muokaaminen, fitness ja juokseminen ovat tällä hetkellä todella ”muoti” – lajeja, joita moni tällä hetkellä tuntuu harrastavan (kadoksissa olevan minuuden kaipuussa?) 🙂
TykkääTykkää
Pakko vielä lisätä omakohtainen kokemukseni aiheeseen, kun nyt yllekin tuli noin ”rankkaa” tekstiä” 😀 Kyllä itsellä on myös vielä toisinaan epävarmuutta monista asioista itsen, pärjäämisen, mieltymyksien ja halujen kanssa. Oma massun ja tassun kasvaessa on samalla vahvistunut myös sisäinen varmuus ja omien juttujen löytäminen 🙂 Noin 75% ajasta voisi sanoa pitäväni, arvostavani ja rakastavani kehoani ja kun epävarmuus iskee, tunnistan sen johtuvan niistä sisäisemmistä epävarmuus tekijöistä itsessä: kokemus omasta riittämättömyydestä, yksinäisyydestä tms.
TykkääTykkää
Huh. Olipas tulitus. 😀 Mutta ihan täyttä asiaa!
Ja tajuan kyllä täysin, mitä tarkoitat. Kun sairastuin silloin vuosia sitten, olin itseni kanssa aivan pihalla.
Hmm. Koen kuitenkin itse, että salille meneminen ei ole minulle ”oman itseni etsimistä”, vastaus ahdistukseen, ei mikään uusi muotijuttu tai mikään muukaan. Enkä vain halua puolustella tällä harrastustani. 🙂 Ennemminkin menen salille sen mahtavan fiiliksen ja mielihyvän vuoksi. Omat muistoni salitreenausta kohtaan sijoittuvat elämäni onnellisimpiin aikoihin, kun penkkasin isin kellarissa veikan kanssa ja raapustin enkat puulautaan – ennen kaikkea myllerrystä.
Olen – ainakin yrittänyt – olla tarkkana, ettei treenaukseni sotkeutuisi näihin”ulkonäkökeskeisiin tavoitteisiin” (tarkoitan BF-tavoitteita, rasvatonta ja epäinhimillistä kropantavoitteilua jne). En ole missään vaiheessa hakenut onnea ja itseäni lihaksista (vaikka luonnollisesti tulosten näkeminen on mahtavaa ja kehitys suotavaa). Mutta jos olen hukassa itseni kanssa, ei mielestäni paras idea ole istua vain sisällä peukaloita pyörittelemässä ja ihmettelemässä sitä, KUINKA hukassa nyt oikeasti olenkaan. Pidän siitä tunteesta, että mikään ei estä minua.
Heh, ja mitä siihen kaksoispersoonaan tulee. Olen tullut siihen tulokseen, että minä nyt vain olen tällainen – ilmennän itseäni erilaisissa tilanteissa vähän eri tavoin, ujompi tai puheliaampi – kuitenkin aina olemalla aito Elina. Ja olit se sinä, kenen kanssa keskustelin aiemminkin. ;D
On oikeasti antoisaa pohtia toisen kanssa näitä asioita. 🙂
TykkääTykkää
Omakohtaiset ovat aina erittäin mielenkiintoisia. Sillä nytkin huomaan, kuinka eri tavalla ihmiset voivat reagoida ja tuntea. Itse taas olen seilannut hieman epävarmemmille vesille, kun olen huomannut, kuinka keho on muuttunut treenin myötä. Se ei suinkaan ole sinun tapaasi (mikä on niin mahtavaa <3) tuonut varmuutta ainakaan vartalon kanssa suhteen, vaan päinvastoin saanut minut ymmälleni. Tietyllä tapaa henkisesti olo ON vahvempi ja varmempi, mutta siihen sekoittuu hämmennys ja toisinaan ahdistus muuttuneesta kehosta. Hmm, tosin muutokset ovat ihan aina (ja ihan kaikenlaiset) olleet minulle haastavia.
Ehkä kuljemme vain vähän eri reittejä, mutta samaan päätepisteeseen. 🙂
TykkääTykkää
Alkuun <3
Minäkin haluan sellaisen taidon! Etsitään yhdessä? Team-Heidit. Varmaan löydetään. 🙂
Ja loppuun <3
TykkääTykkää
Eikä! Ihan mahtavaa kuulla! Nauti tuosta tunteesta, äläkä liikaa samaitu tähän tekstiin, hehe. ;D Toi peilitaktiikka on varmaan oikeasti toimiva, jos sitä alkaisi ihan konkreettisesti toteuttamaan. Pitääkin testata! Kyllä tämä tästä, Mariliin vinkeillä(kin). 🙂
TykkääTykkää
Kaksi sanaa: Upea teksti ❤
TykkääTykkää
Jännä! Itse taas olen aina liian lihava, iso, huono, tyhmä, ruma ja sellaista. 😀 Luulen, että se johtuu jollain tapaa siitä, että kotona olen aina ollut tarpeeksi, siis kukaan ei ole vaatinut esimerkiksi koulumenestystä. Itse olen sitten vääntänyt ajatukset toisinpäin. Liian – koska vaadin aina enemmän ja enemmän.
Hehe ja juu tajusin. :'D Odotan sitä päivää, kun maha ja posket ja kaikki muu ovat vain olankohautus!
TykkääTykkää
Aivan – ihana teksti! Ja vaikka tekstin sisällöstä huokuu itsensä etsiminen ja epävarmuus omaa kehoa kohtaan, kertoo se myös jotain rohkeudestasi: aihe on vaikea ja monimutkainen, mutta silti uskallat jakaa sen meidän lukijoiden kanssa. Ehkä olet rohkeampi ja itsevarmempi kuin uskotkaan? 🙂
Vaikkei sanani ehkä mitään paina, niin mielestäni olet kaunis, luonnollinen ja suloinen tyttönen. Tiedän ettei tie pienestä tytöstä nykyiseksi Elinaksi ole ollut helppo, mutta ehkä tuo ”itseinho” hellittää iän karttuessa. Ainakin äitini mielestä itsevarmuus kasvaa iän myötä eikä ulkonäköseikat ole enää pääasia nro.1. Tietenkään nainen ei koskaan voi täysin irtautua omasta ulkomuodostaan, mutta jollain tapaa itsekriiittisyyden sijaan sitä oppii arvostamaan niitä oman persoonan/kehon hyviä puolia ja toimivia raajoja 🙂
Minulle sanottiin ”syömishäiriöön erikoistuneessa sairaalassa” (jep, nuijapäitä kaikki), että olen omenalihava ja että sokeri on pahaksi ihmiskeholle. Tämä siis kun painoin 30 kiloa. Olen pirun pitkään yrittänyt unohtaa nuo sanat, mutta ehkä ne lausuttiin minulle vain väärällä tavalla ja väärään aikaan,eikä työ ole ollut helppo. Toivottavasti sinun taustalla ei ole mitään tämäntyylisiä lausahduksia, esimerkiksi joltain kaukaisemmalta sukulaiselta tai tutulta…? Aina ihmiset eivät tajua miten kauaskantoiset seuraukset, joillain sanoin voi olla.
Ja ei – poskesi eivät ole liian pyöreät eikä tukkasi tosiaankaan ole ohentunut yön aikana. Itseasiassa, kun tarkkaan katsoo, ehkä poskesi ovatkin iloisemmat ja kauniimmat kuin eilen ja tukkasi himpun kiiltävämpi kuin viikonloppuna… 😉
TykkääTykkää
JA HERRAJUMALA miten PALJON kirjoitusvirheitä! ANTEEKSI!
TykkääTykkää
Kyllä, sinusta on sen kuvan saanutkin, että sali on oikeasti todella magea juttu sulle! Tästäkin taisin joskus kommentoida, että onpa ihana kun esim. veljen tai poikaystävänkin kanssa voi harrastaa 🙂 Ja komppaan myös sitä fiilistä, jonka treenista saa kehittyessään, tavatessaan ihania tyyppejä ja höllätessään samalla aivoja. Ja nimenomaan se fiilis, ettei kukaan estä minua! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos, Hillaaa! 🙂
TykkääTykkää
Lihapulla. Pikkuisena eräs sanoi mua lihapullaksi. Muutama muukin juttu tulee mieleen. Alitajuntaan iskostunut, ehkä. Mulle sanat merkitsee paljon. Ihan kamalaa, miten sulle joku on voinut sanoa noin. Yleinen puoli, kenties?
Heh. En jotenkin ikinä, vieläkään, osaa ajatella, että näitä oikeasti luetaan. Olen ehkä vähän pöhkö. Vaikka osa teksteistä onkin kovin henkilökohtaisia, ne ovat kuitenkin jollakin tapaa todella yleisluontoisia: uskon (ja olen huomannut), että aiheet ja tuntemukset koskettavat todella monia muitakin.
Kyllä uskon, että itsevarmuus karttuu iän myötä. Oma äitinikin on sanonut (ja itse kokenut :D). Tämänhetkinen hämmennys ja muu ei ole enää sellaista sairasta kuin silloin joskus, no ei luonnollistakaan, mutta jotain siltä väliltä. Itseni hakemista. 🙂
Olet hirvittävän ihana. Vaikka mun on tosi hankala ottaa vastaan toiselta kehuja ja kauniita sanoja minusta itsestäni, olen kuitenkin samaan aikaan niistä aina todella otettu ja onnellinen. Hämmentävää, kiitos.
Ihanaa viikonloppua!! :))
TykkääTykkää
Pöhhh. :'D
TykkääTykkää
🙂
TykkääTykkää