Potkaisin keltaista lehtikasaa. Askel toisen eteen. Melkein yksinäisen kastemadon päälle. Syysilma tulvi keuhkoista sisään, ei kirpeänä, vaan hyvin lempeänä. Nenänpäähän tipahti yksittäinen sadepisara. Nostin katseeni. Lammessa uiskenteli sorsa yksinään. Se pörhisti hassusti itseään ja jatkoi mietteitään. Ehkä sulkapuvustaan. Sen yksi höyhen törrötti ihan omaan suuntaansa. Yhden vaahteranlehden näin leijailevan alas puusta. Oranssi väri sopi silmääni. Rauhoittavaa. Suorastaan harmonista. Tällaisina hetkinä pystyn täydellisesti ymmärtämään erilaisia valintoja, ymmärtämään vapaaehtoistyölle elämänsä omistaneita, verenluovuttajia, vegaaneita, kaikenlaisia auttajia, ajattelin. Elämä on kaunista. Jokaiselle kuuluisi mahdollisuus nähdä se.
Annoin katseeni laskeutua vaahteran runkoa pitkin puun juurelle. Juoppoja. Kaksin toistensa kaulassa. Punaiset Koff-tölkit kilpailivat lehtien väriloiston kanssa. Likaisen ruttuiset naamat hukkuivat taustalla jököttävään röpelöiseen puunrunkoon. Jäljelle jäi vain kaksi ohutta ja huojuvaa vartta toisiinsa tukeutuneina. Ja nauru. Nappikuulokkeissani soi Viva la vida. Sen hetken vahva kontrasti sai aikaan voimakkaat väristykset selkäpiissäni. Viis periaatteellisuudesta. Se ruma hetki oli hyvin kaunis. Oodi erilaisille elämille ehkäpä.
Oma hetkeni. Se oli yksi niistä. Hetki, jolloin maailmani rajoittuu ruudullisen hupun reunoihin. Katselen ympäröivää turvasta, kauempaa, omasta kolostani. Omaa hetkeä pystyy käsin koskettamaan. Hyväilemään kuin pallon pyöreää pintaa. Elämä ei hetkeen ole abstrakti käsite. Tilanteesta riippuen hetki nostattaa joko hymyn tai kyyneleet. Aina tunne on kuitenkin lamauttavan vahva. Se väreilee ympärilläni ja usein mietin, onko ohikulkevan oikeasti mahdollista olla huomaamatta tuota paineaaltoa. Vaikka tunne olisikin sisintäni raastavaa, kuitenkin nautin. Euforiaa. Omaan hetkeeni ei välttämättä tarvita hikea. Tai kasvavaa sykettä. Ei ikinä toisen sanoja tai vierustoveria. Se syntyy taidosta sulkea hetkeksi koko muu maailma ympäröivä pois omasta tietoisuudesta. Taidosta napata juuri siitä hetkestä kiinni, imeä juuri siitä hetkestä kaikki mahdollinen elämä irti. Taidosta odottaa ajatuksia – aktiivisen ajattelun sijaan. Taidosta heittäytyä hetkeen.
Se litinä muistuttaa lapsuuden mutakanavista ja vallihaudoista, siitä romahtaneesta linnan sillasta ja vaaleanvihreistä kurahousuista. Sade piiskaa kasvojani. Nostan katseen kohti tummanpuhuvaa taivasta. Lenkkitossut litisevät joka askeleella. Tekee mieli nauraa kuin mielipuoli. Olen kuitenkin vain uitettu rotta. Tiedän, että tasan tarkkaan olen Elina. On aivan sama, onko minulla kurapöksyt vai Niken juoksuhousut. Kun raahaudun sateesta ovesta sisälle, kuoriudun märistä vaatteista ja sujahdan letti vettä tiputtaen peiton alle. Posket punaisina lämpöä hohkaen. Välissä kesä tai kymmenen vuotta. Ei merkitystä. Se tunne on täysin identtinen. Tunne on Elinan. Posket ovat jälleen Elinan.
Ei elämä ole kaksi senttiä kapeampi reiden ympärys, Pigall-patukasta kieltäytyminen, korkea koulutus tai edes kaupan kassa. Ei kukaan jaksa jatkuvaa parsakaalia, tarvitaan myös myskikurpitsaa. Ei elämä ole täydellisyyttä, menestystä tai niiden jatkuvaa havittelua. Se on hetkiä, tunteita ja muistoja. Elämän pitäisi olla kokemuksia, onnea ja oivalluksia. Elämän tulisi olla suuntautunut minusta muihin, ei ympäröivästä minuun.
En koskaan unohda hetkeä, kun ajattelin, ettei Elinan paikka kai sitten ole täällä.
Oi, anna mulle vielä monta hetkeä.
Elina Heidi Rinkeli 
Uppouduin tähän sun tekstiisi niin että unohdin kauniiksi hetkeksi koko ympäröivän maailman… Kaunista. Ja noi kuvat ovat niin söpöt ja ihanat! ❤
TykkääTykkää
Aivan ihana teksti!:)
Karkki;)
TykkääTykkää
Ajattelin että tuun nyt vaan nopeasti kiireessä selaamaan tän postauksen läpi, mutta koukutuinkin jo ekassa kappaleessa ja en voinut vain ”lukaista läpi” 😀 Tää oli ihana postaus. Miten sä saatkin kirjoitettua näin positiivisuutta välittäviä tekstejä 🙂
TykkääTykkää
Teksti oli taas sitä taattua Elinaa – sellaista, jota tekisi mieli kuvailla kymmenillä ylistyssanoilla. Tyydyn kuitenkin sanomaan vain UPEAA, sillä uskon että ymmärrät mielipiteeni tuolla yhdelläkin sanalla.
Ja nuo kuvat! Ihania molemmat, ja itseasiassa ensimmäinen taitaa olla yksi lempikuvistani koko blogimaailmassa. Niin onnellinen Elina :')
TykkääTykkää
Voi ihana Elina, yksi sana: KIITOS. Joskus tekstit osuvat juuri oikeaan hetkeen. Niistä tulee enemmän kuin merkkejä ruudulla. Ne saavat merkityksen, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Niin kävi minulle nyt, sinun kirjoittamiesi sanojen kanssa.
Olin juuri kaivautunut viimeisillä epätoisilla voimillani gradu-kirjojeni seosta. Kun lukee kaiket päivät mahdollisia teorioita ja tukipylväitä, joihin nojata omassa gradussa, silmät alkavat nähdä pelkkää omaa osaamattomuutta. Tuntuu siltä, että ikinä en osaa sanoa ja ajatella mitään niin järkevää, että saisin tuotettua 80 sivua tieteellistä tekstiä, joka todistaa osaamiseni.
Sitten tulee sanoja, joita Elina on kirjoittanut ja hupsista perspektiivi asettuu mielekkäämmäksi. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin 🙂
TykkääTykkää
nää sun kuvat ❤ ja sanat ❤ hiih!
TykkääTykkää
Hihi. :') Tää Marissa!
TykkääTykkää
Voi eikä, niin mahtava kuulla! Sanoilla on oikeasti suuuuri voima, jos ne ovat aitoja. Tsemppiä ihan hirmuisesti, pystyt ihan varmasti pinnistämään loppuun saakka! ❤ Kunhan muistat asioiden tärkeysjärjestyksen. 🙂 Tsemppihaleja!
TykkääTykkää
Taattua Liinaa, aina tulen niiiin hymyileväksi, kun luen kommenttejasi, kiitos. :') Hihii, euforia-Elina jalkarääkin jälkeen. Oli kyllä mahtava hetki, hikinen sillä kertaa. On kiva, kun salilla on aamuisin hiljaista, voi makoilla pukkarin lattialla raajat levällään. 😀
TykkääTykkää
Hehe, toivottavasti et kuitenkaan myöhästynyt mistään. 😀 Ihanaa, että luit ja pidit tekstistä. Paljon iloisia ajatuksia ja positiivisuutta sinne pohjoisempaan luoksesi! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos, Karkki! :')
TykkääTykkää
Voi vitsi, sulla oli selvästi oma hetki, Petra! Kiitos! :)<3 Itsellenikin tulee mukava olo, kun katson kuvia, hihii.
TykkääTykkää
”juoppoja”. pistipä tuo sana silmään. tuskin kukaan haluaa olla siinä tilassa. aika ylimielistä, etten sanoisi! itsekin kun ”pohjan” elämässä olet omien tekstiesi mukaan nähnyt. onneksi kukaan ei itse määrää päiviämme määrää täällä.. nämä kyseiset ”juopot” voivat kuin voivatkin elää vuosikymmeniä sinua pidempään. hmm. eikös se niin mennyt, että jokainen on yhtä arvokas.
TykkääTykkää
Ihmettelinkin, missä viipyy sanaan tarttuja.
En ole itse ikinä pitänyt sanaa juoppo ilkeänä tai haukkumisena. Miellän sen samaan kategoriaan vaikkapa sanojen huppeli ja hömpsy kanssa. Olisi tietenkin pitänyt olla viisaampi, kaikki eivät ehkä sanaa siten koe.
Mielestäni en kovin rumasti kirjoittanut. ”Oodi erilaisille elämille.” ”Jäljelle jäi vain kaksi ohutta ja huojuvaa vartta toisiinsa tukeutuneina” Itse näen sanoissa ainakin kauneutta.
Luultavasti käsitit yhtä nokkelasti ja suorasukaisesti ilmauksen ”se ruma hetki oli hyvin kaunis” tarkoittavan, että hirveät juopot ovat ihan kamalan rumia.
Niinköhän tarkoitin?
Alkoholismi on sairaus. Itse asiassa jollain tapaa vähän samanlainen kuin anoreksia. Kun verrataan vaikka syöpään. Tuskin kukaan sairas haluaa oikeasti olla. Alkoholistit voivat elää minua pidempään, totta. Ja hei, sinuakin pidempään.
Itse asiassa tuntuu aivan turhalta kirjoittaa näitä sanoja. Saatika todeta, että kyllä, minun mielestäni jokainen on aivan yhtä arvokas, mukaan lukien ne juopot. Kun et sinä oikeasti sitä kuitenkaan usko. Pidät sanahelinänä, luultavasti koko blogia. Se taas ei oikeastaan kiinnosta minua ja toivon, ettei minun sellaisesta tarvitsisi jatkossa lukea. Voit pitää sen omana tietonasi ja olla lukematta blogiani.
Kiitos kuitenkin tästä. Ymmärrän nimittäin, että sanojen maailmassa syntyy väärinkäsityksiä. Sellainen tämä nimittäin oli.
Ps. Mua on oikeasti haukuttu, vaikka en halunnut olla sairas. Mua on oikeasti pidetty alempiarvoisena ja hylätty.
TykkääTykkää