Uncategorized

Koska näin minä käsittelen asioita.

Parantuminen on tuntunut vähän kuin horroksesta heräämiseltä. Aivan kuin. Ensin liikahti pikkusormi. Huomaamattomasti, mutta riittävästi. Minä panin sen merkille. Vuorotellen kohmeiset sormet ottivat tuntumaa elämään. Edelleen tunnustelen tätä kaikkea. Nyt vain ahnaasti kaksin käsin, koko kämmenten leveydelle.
Enkä aina niin varovaisesti. Ainakaan haluaisi. Toisinaan tulee tunne. Tekisi mieli räkättää mielipuolisesti. Vähän kuin muahahahaa. Hei tää elämähän on mun. Niinä hetkinä haluan tehdä jotakin villiä. Vastoin yleisiä tottumuksia. Syödä mustikkapiirakkaa keskellä yötä tai seistä hipihiljaa kaatosateessa. Mikä pahinta, virne kasvoilla. Joku on laulanut kun kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. Minä olen menettänyt lähestulkoon kaiken. Myös vapauden. Sydämen pamppailua en kuitenkaan. Siitä yritän muistaa olla onnellinen. Jokainen päivä, edes pienen hetken.
Sama sydän pamppailee rinnassa edelleen. Kuitenkin erilaisen elämän ja Elinan ympäröimänä. Takaisin tuleminen ei ollut kovin helppoa. Mutta täytyy sanoa, että siitä huolimatta aika kivan elämän olen itselleni saanut raavittua kasaan.
Toivon, että pystyisin palaamaan kiitollisuuden- ja onnentunteisiin ahdistuksen saapuessa vierailulle. Harvoin se on kuitenkaan mahdollista. Vaikeina hetkinä tarvitsen jotakin konkreettisempaa. Esimerkiksi sellaisen oivalluksen kuin koin eilen sohvalla kemian kirja kädessä. En ymmärrä vielä täydellisesti, mutta kuitenkin ymmärrän. Elektrolyysin, sähköparit, entalpialaskuja ja Faradayn vakion. Ajatukseni toimii. Minä toimin. Muistan ajan, kun en ymmärtänyt, mitä Helsingin Sanomista tavasin. Vaikka kuinka pinnistin, yhdenkin lauserakenteen ja sanojen tajuaminen vei aikaa. Nyt muisto hytisyttää, tuntuu käsittämättömältä. Silloin olin vain totaalisen jäässä, pieniä, surkastuneita aivojani myöten.
Kun kirjoitan näitä sanoja, osoitan ne ennen kaikkea itselleni. Sanat eivät ole vakuuttelua, vain vahvistusta. Olen valinnut oikean tien. Silloinkin, kun tunnen itseni liian isoksi ja halajan pienempään. Niin, silloinkin.
Olen harjoitellut onnellisuuden kokemista. Ihan oikeasti harjoitellut. Aina ei nimittäin riitä pelkkä syy. Ei minulla ole syytä onnellisuuteen. Mutta kun minullapa on! En vain ole osannut kokea sitä niin monen onnettoman vuoden jälkeen. Sellaisenkin tärkeän taidon voi kadottaa. Ensin lämpimät tunteet olivat ihan vain pieniä muljahduksia. Nanosekunteja. Jotka tyrkkäsin nopeasti tietoisuudestani pois. Ehkä peloissani, eihän nyt minulle, ettäkö sellaista onnellisuutta. Kun hetkiä alkoi tulemaan useammin, uskalsin nyrhäistä pienen maistiaisen. Ja aina vain hivenen suuremman. Mutten vieläkään osannut todella nautiskella. Ennen kuin aivan lähiaikoina. Olen opetellut onnellisuudesta nauttimista lapsenomaisella innostuksella. Kirjaimellisesti. Olen antanut siten itselleni luvan olla onnellinen – sujahtamalla pienen Elinan ajatusmaailmaan. Vilpittömään, yksinkertaiseen ja puhtaaseen. Ja sieltä olen löytänyt jotakin hyvin arvokasta ja parhaani mukaan yrittänyt tuoda edes pienen palasen sitä aikuiselle Elinalle.
Toivon niin hurjasti, että kykenisin kertomaan sanoin, kuinka siistiä elämä oikeasti onkaan, kun on vapaa, miten hurjasti elämässä on kaikenlaisia mahdollisuuksia, koettavaa ja ihmeteltävää, kun on vapaa. Seuraavana hetkenä aina tajuankin, että aika moni ehkä tietääkin sen jo. Sillä se on tavallista elämää. Mutta vaikka eläisi kuinka tavallisen ihanaa elämää, ei välttämättä ole todella tutustunut itseensä. Tällä hetkellä tunnen itseni sisältä paremmin kuin koskaan.  
 

Oli aika, kun jouduin miettimään, mitä voin tehdä, jotta varmasti jaksan. Yhteen päivään mahtui yksi asia, siis yksi ponnistus. Aamulla odotin iltaa, illalla aamua. Oli aika, kun jouduin miettimään, kuinka jaksan seistä auton vieressä odottamassa, että se putsataan lumesta. Tuntuu kaukaiselta, vieraalta, silti palatessani muistelemaan helvetillisen todelta.

Eilen seisoin sateessa ja tuulessa ulkona. Hymy kasvoilla. Nauroin yksin puistossa hassulle hauvalleni. Olin vähän höpsö, kun keitin kolmella kattilalla aika paljon punajuuria. Sain äidin nauramaan. Kävin monta kertaa ulkona Vilin kanssa, enkä hetkeäkään miettinyt, jaksanko.

Hymyilin. Hymyilen nyt. Tulevaisuudessa tulen hymyileen toivottavasti paljon.
 
 
 
Häpeän, että sairastuin. Olen onnellinen, että tervehdyin. Ylpeä, että tavoitin. Elinan.

14 vastausta artikkeliin “Koska näin minä käsittelen asioita.

  1. Ihan superfiiliksiä. Itkuhan se Viiviltä pääsi tätä lukiessa. Sanat olivat kuin omia, vaikka olivatkin Elinan. Niin lähellä ne olivat, niitä tuntemuksia, joita koin eilen kello puoli neljä räntäsateessa työpäivän jälkeen juostessani määrävetoja. Juoksin onnellisena ja vahvana, vaikka on ollut ihan mahdottoman kiireinen viikko. Olin jo ennalta hieman kauhistellut kuinka selviän tästä viikosta kiireinen. Ja hitot aikaa on ollut juuri tarpeeksi kaikkeen, kaikkeen kivaan. Kokoajan on jotain niin ettei ehdi odottaa tai muistella. Vain tämä ainutkertainen hetki, jossa minä myös hymyilen. Luulen, että tuntemuksemme ovat sukua toisilleen. Pikkuserkkuja kenties 🙂

    Tykkää

  2. Haluaisin sanoa jotain, jolla vakuuttaa, ettei oman mielen reaktiota elämän mullistuksiin tarvitse hävetä. Että sairastuminen on ollut jotain johon olet joutunut pakenemaan asioita, joita mieli ei ole jaksanut kantaa, ja se on ollut mielen tapa viestiä sinulle että nyt minä en jaksa tätä kaikkea taakkaa. Sairastuminen ei ole ollut sinun käsissäsi mutta parantuminen onneksi on, ja siitä saat todellakin olla ylpeä. Ylpeä siitä että olet joka päivä se entistä vahvempi, ihanampi Elina.

    Tykkää

  3. Voi miten ihana teksti taas Elina! <3 Onnellisuuden opettelu on jotain, mitä olen itsekin joutunut tekemään. Kun ei se tule luonnostaan. Ei enää. Kadotin sen taidon joskus nuorena. Onneksi muistan, miltä se tuntui. Ja nyt niitä onnen hetkiä on jo kiitettävän paljon.

    Vaikka en oikeasti tunne sua, niin olen äärettömän iloinen sun puolesta. Sä olet taistellut, ollut rohkea ja voittanut. Se jos mikä on syy olla onnellinen.

    Tykkää

  4. En oo koskaan aikasemmin kommentoinut, mutta oon sun blogias jo pidempään lukenut ja se on aivan mahtava! Nyt tää teksti oli vaan jotain sellaista, että mun oli pakko tulla kertomaan sulle a) kuinka ihailen taitoasi kirjoittaa ja b) kuinka vahva sä oot ollut.

    Onnellisuuden tunne. Se on jotain, mitä jotkut ei koskaan tule oppimaan, mutta jotain, mikä on aivan mahtavaa! Mäkin opettelen sitä, että saa olla onnellinen. En oo koskaan ollut samalla tavalla sairas kuin sä, mutta mulla katos jotenkin taju siitä tavallisesta elämästä yläasteen alussa. Nyt abivuonna on vain pakko opetella siihen. Jos mä vaikka ensi vuonna asunkin yksin, sitten mä en selviä… Ja… Onhan sitä opittava iloitsemaan niistä pienistäkin asioista. Vaikka on huonoja päiviä niin silti jokaisessa on jotain hyvää. On itsestä kiinni kumpia asioita miettii! 🙂

    Tykkää

  5. Nämä sinun tekstisi ovat aina vaan niin mahtavia. Ja nämä saavat aivan tosissaan aina pohtimaan asioita.. :> Liikuttava teksti jälleen, ei pysty muuta sanomaan..

    p.s. Jätin sinulle haasteen blogissani 🙂

    Tykkää

  6. Kiitos sanoistasi! Järjellä tiedän, ettei kukaan sairaudelle voi mitään. Kuitenkin häpeän. En tiedä, mistä se tulee. Tai oikeastaan tiedän, mutten ymmärrä, miksi.

    Ihana sinä siellä ruudun toisella puolella. 🙂

    Tykkää

  7. Onneksi sen voi opetella ja oppia aina uudestaan! 🙂 Pelkäsin ihan oikeasti pienenä, että aikuisena kaikki on tylsää, surullista ja onnetonta. Ei takuulla ole, ainakaan minun aikuisuuteni!

    Tuntuu oikeasti hirvittävän ihanalta, että joku ajattelee noin. Niin kliseisesti sanottu tämä, mutta oikeasti lämmittää sisältä. ❤ Sinullakin on ihan varmasti syitä onneen. 🙂

    Tykkää

  8. Kuule, olen ihan suunnattoman iloinen, että nyt kirjoitit minulle! Ihan tosi, tosi onnellinen.

    Ei siihen onnellisuuden kadottamiseen (tai löytämiseen) aina tarvita sairautta tai muuta henkeä uhkaavaa. Jokaisella on omat murheensa ja ongelmansa, eikä niitä voi vertailla. Opit ihan varmasti taas onnelliseksi, tulet ihan varmasti toimeen yksin asuessakin, kaikki ihan varmasti järjestyy hyvin. Tietynlainen luottamus siihen, että elämä kyllä kantaa, se helpottaa. 🙂 Ja kuten itse totesitkin, aika paljon on omista ajatuksista ja suhtautumisesta kiinni onnellisuuskin.

    Ihanaa syksyn jatkoa, Emmi! 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s