Siis kun. Joskus vaan on sellaisia päiviä. Niin. Juuri niitä. Kun mikään, mikään ei onnistu. Kerta kaikkiaan, tekisi mieli vain huutaa. Sellaiset päivät tunnistaa aika helposti ja nopeasti. Se on vain sellainen tyhmä fiilis aamulla, kun seisot unenpöpperössä keittiössä ja yrität ladata kahvinkeitintä. Mikä ei tietenkään onnistu. Sukan paria ei löydy. Kello juoksee liian nopeasti. Puhelimesta on akku loppu. Kaapista ei löydy evästä. Säästöpossu on tyhjä. Valmiiksi esille otettu paita likainen. Ja sitten se hemmetin itsepäinen takku hiuksissa. Se ei vaan selkene.

Tietysti yksi vaihtoehto on lähteä takkutukkaisena, tahraisena (tai vaihtoehtoisesti paidattomana), yksisukkaisena, nälkäisenä, nokiattomana ja täysin unessa uuteen päivään. Vähät välittää, öh, mistään. Rämpiä ryteikössä eteenpäin raapivista oksista välittämättä.

Minulla oli sellainen päivä eilen. Noh, kaikki alkoi aamulla luonnollisesti siitä kahvinkeittimestä. Ei onnistunut, kun ei löytynyt kannuun kantta. Sama epäonnen kaava jatkui läpi päivän. Ehdottomat kohokohdat olivat jäisellä tiellä pyörällä kaatuminen ja siitä seurannut puna-sini-musta reisi, lähes-tulkoon-tukehtuminen lounasta kiireessä vetäessäni sekä maanantain tajuaminen asiakkaalle hyvää viikonloppua toivottaessani. Työkaverilleni valitusvirttä itku kurkussa vuodattaessani hän vain totesi: ja perjantai 13. on vielä edessä joulukuussa. Lohduttavaa. Oikeasti. Ei se eilinen kai niin paha päivä voinut sittenkään olla.

 

Minä olen sentyyppinen ihminen, että en vain kykene rämpimään eteenpäin oksista välittämättä. Sietäisin nirhaumat kasvoissa, mutta en kestäisi olla katkomatta tielläni olevia oksia. Koen, että minun on raivattava reittini, ei vain luikahdeltava ongelmien välissä. Muuten asiat jäävät vaivaamaan. Päämäärän saavuttaminen on toki ensiarvoisen tärkeää, mutta minulle on aina merkinnyt paljon myös se, kuinka tavoitteeseeni olen päässyt.

 

Ongelmat eivät ole olemassa kiusallaan, vaan ne on tehty yksinomaan ratkaistaviksi. Oikeaan ratkaisuun pääseminen on taas lähes yksinomaan oppimista ja ihmisenä kasvamista. Niin ajattelen. Joten mikä eteen sellaisena päivänä?

 

Kaikki-menee-mönkään-päivänä ainakin itselläni päällimmäinen tunne on kiukku. Turhautuminen heti perässä. Voimakas negatiivinen tunne harvoin antaa sijaa millekään muulle. Sen vuoksi luulen, että ensimmäinen askel parempaan sellaisena päivänä on yrittää tavoitella ihan mitä vain muita kuin päällimmäisiä negisviboja. Tunnetiloja voi nappailla mistä vain, yllättävistäkin paikoista, milloin vain, aivan arvaamatta. Minä löydän usein pelastavan tunteen jostain unohdetusta. Muistot ovat minulle niin tärkeitä. Eilen esimerkiksi sain kivasta olosta kiinni työpaikan taukotilassa haistaessani mikrossa lämpenevän kollegan päivällisen: tuoksun perusteella luulen sen olleen jotakin perunasoselaatikon ja lihapullien yhdistelmää. Kiukku katosi hetkessä, kun matkasin tuoksun mukana lapsuuden pimeisiin, talvisiin, mutta lämpimiin arki-iltoihin, jolloin äiti lämmitti töistä myöhään tullessaan samaista ruokaa pannulla. Punajuurisalaatin kera tietysti. En vain voinut olla hymyilemättä kipeästä kankusta huolimatta.

 

Vallitsevan tunnetilan muuttaminen ei mielestäni ole kovin helppoa – varsinkin, kun se on tehtävä täydellä rehellisyydellä. Iloisen uskottelu ei ole kuin itsensä huijaamista. Turhaa. Sen vuoksi tietynlainen jukuripäisyys voi olla ainoastaan eduksi. Ongelman kohdatessani ensimmäinen reaktioni on syvä epätoivo. Se ei kuitenkaan kestä kuin hetken. Oikeastaan jo epätoivon keskellä suuntaan katsettani ylös, punnitsen vaihtoehtoja ja selviytymiskeinoja. Olen aina kokenut, että ajattelen aina ylöspäin. Tiedättehän mentaliteetilla läiskäise vain, keksin silti aina keinon nousta ylös. Niin, jukuripäisyys, itsepäisyys, uppiniskaisuus, periksiantamattomuus. Ehkä se on yksinkertaisesti jotain sentapaista. Tärkeimpänä kuitenkin on halu selviytyä ja selvittää. Elämännälkääkin. Usko ratkaisun löytymiseen.

Kohti iloisempaa ja onnellisempaa päivää, eikös juu? 🙂