Vähän kuin aina kulkisi juhlamekossa.
Eihän se tuntuisi enää miltään. Elämä ei aina voi olla kivaa. Raaka tosiasia, joka tuntuu joillekin aikuisillekin olevan vaikea käsittää. On olemassa velvollisuuksia, kivoja ja tyhmiä, pakollisia asioita, vähemmän houkuttelevia. Toisinaan törmää myös vastoinkäymisiin, isoihin tai suuriin, joita kukaan ei ehdoin tahdoin haluaisi kohdata. Tietenkään. Elämän epämiellyttäviin puoliin ihminen voi kuitenkin suhtautua niin monella eritavalla. Suhtautumistapa riippuu tietenkin ihmisestä itsestään, hänen persoonastaan, myös opitusta käytöksestä ja senhetkisestä tilanteesta. Esteen ylitys on luonnollisesti aina enemmän tai hivenen vähemmän haastavaa, mutta oma asenne voi auttaa ponnistamaan yllättävänkin paljon. Olen kokeillut.
Jos ei välillä tarpoisi mäkeä ylös, ei pulkalla laskeminen tuntuisi miltään.
Luin juuri biologiankirjasta lepoitiöistä. Toiset bakteerit muuttuvat vaikeana hetkenä lepoitiöksi ja saattavat viettää sellaisena hyvinkin pitkään odottaen suotuisampaa aikaa. Ne hyppäävät vaikean ajan ylitse. Järkevää. Olen huomannut, että niin tekevät toiset ihmisetkin. Vaikean hetken tullen he vetäytyvät kuoreensa ja ovat valmiita kohtaamaan maailman vasta pölyn laskeuduttua. Silloin ehkä ongelmien jonkinlainen ratkaiseminenkin alkaa. Ei tunteella, vaan järjellä.
Minä en ole lepoitiö. Vaikka toisinaan ehkä kaipaisin edes siihen viittaavia piirteitä. Minulle luonnollisin, persoonaani liittyvä, suhtautumistapa on tunneperäinen. Reagoin lähes aina asioihin kuin asioihin tunteella. Myös vastoinkäymisiin. En ikinä kykenisi laittamaan ongelmanivaskaa hetkeksi sivuun ja palaamaan asiaan myöhemmin järjen kera. Ei. Minä syöksyn suoraan kohti liekkejä. Luulen, että jopa tarvitsen sen pienen hetken kärvistelyn tulen keskellä. Ehkä se on se, joka herättelee järjenäänen päässäni tunnekuohujenkin keskellä. Minä haluan selvittää asiat heti. Inhoan epätietoisuutta yhtä paljon kuin odottamista. Sekava tilanne on päässäni usein moninkertainen. Joskus ongelma on ainoastaan minun mielessäni, eivätkä toiset näe asiassa minkäänlaista epäselvyyttä. Toisaalta, minä näen joskus todelliset ongelmien aiheuttajat jo etukäteen ennen muita.
Tai jos hymyilisi ihan aina ja kaikelle, ei pystyisi ikinä antamaan sitä erityistä hymyä.
Se, että haluan selviytyä vastoinkäymisistä -mieluiten heti – on yhteydessä sinnikkyyteeni. En luovuta ennen kuin voitan. Useinkaan. Vaikka joissakin tapauksissa luovuttaminen ehkä olisikin järkevin tapa. Pyyhin kuraroiskeet yhä uudelleen ja uudelleen kasvoiltani, vaikka päälleni kaadettaisiin kerta toisensa jälkeen saavillisia moskaa. Toisinaan elämässä kaikki ei vain tapahdu hetkessä, edes ongelmien raukeaminen, tarvitaan pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Sellaiset tilanteet ovat minulle haastavia, sillä pidän tiedostamattanikin taistelu- ja valmiustilan koko ajan päällä. Se syö sinnikästäkin. Ehkä minussa on sittenkin lepoitiön vikaa. Vaikka kuortani koverrettaisiin ajan mittaa, en taatusti anna periksi kuin aivan äärimmäisissä tilanteissa.
Niin, minulla on siis tarve käsitellä ongelmat itseni kanssa. En voi vain jättää niitä ilmana roikkumaan tai unohtaa. Joskus olen halunnut unohtaa ja unohtanutkin, mutta joutunut palaamaan niihin. Ne kaihertavat muuten sisältäpäin. Nyt aikuisena olen muistanut esimerkiksi nuoruudesta asioita, jotka olen silloin paniikissa sysännyt vain pääkopan nurkkaan. Näin myöhemmin olen joutunut ottamaan ne takaisin tajuntaani tiedostamattomasta ja miettimään, kuinka tänäpäivänä mietin samaisia asioita. Suhtautumistapaani.
Jos maanantai olisi osa viikonloppua, perjantai ei tuntuisi enää saavutetulta voitolta.
Olen myös pohdiskellut, kuinka vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet minuun – erityisesti sen jälkeen, kun olen ylittänyt ne. En ole vielä täysin vakuuttunut, mutta aika varma kuitenkin, että esteitä kohdattuani olen oikeasti ainakin hitusen onnellisempi kuin mitä olisin vain tasaista polkua tallanneena. Toki vastoinkäymiset ovat muuttaneet minua, kasvattaneet, kliseisesti ilmaistuna. Mutta se on ihan totta. Ne ovat myös avanneet silmiäni. Kyllä, kaikelle elämän ihanallekin.
Olen jo pidemmän aikaa tiennyt, että ilman kokemiani kuoppia olisin aikalailla eri ihminen. Mutten ole jotenkin käsittänyt, että en ehkä olisin myöskään ihan näin kokonainen. Eli onnellinen. Siten ennen vastoinkäymisiä olen ollut jollain tapaa rikkinäinen kokonaisena. Tai sitten olen nyt vain entistä eheämpi.
Jos kaikki menisi aina suunnitelmien tai tahdon mukaan, ei mahanpohjassa kutkuttaisi ikinä ihanasti.
Hyvin vaikeina hetkinä mulla on tapana tuijottaa peilistä itseäni suoraan silmiin ja kysyä, millainen sä Rinkeli oikeasti haluat olla.
Elina Heidi Rinkeli 
Minä olin joskus pitkään lepoitiö. Ihan lepoitiöiden lepoitiö. Sitten vilkaisin peiliin puolivahingossa ja pelästyin kohdatessani oman katseeni. Nyt pyrin johonkin välimalliin, koska totesin, ettei liika lepoitiöys ole hyvästä. Nykyisin en pelkää katsettani vaan tuijottelen toisinaan peilistä myyminsilmiäni juurikin tuon saman kysymyksen kera tai vielä yksinkertaisemmin mitä haluat, mitä minä haluan, itseltäni, elämältäni. Tekee hyvää, on itselleni kuin jotenkin konkreettinen itsensä kohtaaminen tai jotain sinnepäin. Vaikka se kuin pöllöltä ulkopuolisen silmiin näyttäisikin. Onneksi kukaan ei näe, heh. 😉
Ajatuksia herättävää tekstiä jälleen!
TykkääTykkää
Niinpä. Juuri sitä konkreettista itsensä kohtaamista. Kerran tuijotin itseäni peilistä, kun ahdistuneena itkin. Vaikea kuvailla, millainen tunne siitä tuli kaiken sen tuskan keskellä. Pääsin jotenkin kauhean syvälle, mikä hivenen helpotti.
Jep, onneksi kukaan ei näe. 😉
Itsekin olen todennut, ettei liika lepoitiöys ole hyvästä, vaikka tiedän toisia ärsyttävän tapani eikunnythetiselvitääntälläsekunnilla, heh. Tietysti se on suhteellista, mikä on pitkä aika (olla selvittämättä asioita).
TykkääTykkää