Uncategorized

Hitsi, se on perfektionisti.

Onko opeteltava sanomaan tämä on ihan hyvä näin? Ihan. Suhteellisen. Aika. Minä kun olen aina inhonnut keskinkertaisuutta. Itsessäni.
Olen hyvä haparoimaan kohti täydellisyyttä. Tavoittelemaan ja yrittämään. Minulla ei ole tapana nipistellä itseäni, mieluummin piiskaan – vaatimalla, pelottelemalla ja asettamalla tavoitteita. Niin, olla aina harppauksen edellä ja parempi kuin aiemmin. Kolmannen luokan keväällä lähes täydellinen todistus kädessä itkin huolissani jo seuraavaa todistustenjakoa. Saavuttamisesta en sitten tiedä. Toisinaan tuntuu, ettei se ole itse tarkoituskaan. Kunhan kiusaan itseäni ajatuksella ole täydellisempi, se riittää. Saan sellaisesta jo oivasti stressitasot nousemaan ja sydämen tykyttämään, saan rutkasti unettomia öitä ja kyltymättömiä kyynelvanoja.
Mutta kun. Toisaalta. Minä pidän itsessäni siitä, että vaadin itseltäni. Vässykkä, nössykkä, lössykkä. Eli Elinan sanoin ihan kiva. Pystyisin opetella sietämään sellaista itsessäni, mutta en halua oppia. Jos en oikein viihdy ihan kivojen ihmisten seurassa, miksi minun pitäisi yrittää itse olla hivenen ja aika? Minä haluan olla täysin, kokonaan ja täydellisesti. En vain sinnepäin. Se kuitenkin vaatii aina jotakin. Kuinka paljon saan vaatia itseltäni?
Luonto suosii vakaissa oloissa keskivertoyksilöitä ja luonnonvalinta karsii huonosti sopeutuvat pois. Ihmisellä taas on taipumus suosia ääriominaisuuksia, jalostaa luontoon sopeutumisen kustannuksella. Joku suorasukainen ajattelija saattaisi vetää johtopäätöksen; keskinkertaisuus on luonnollista, äärimmäisyyksiin viety ei. Mietitään; syöminen, treenaaminen, organisointi, opiskelu, työnteko, luonteenpiirteistä vaikkapa vastuullisuus, kiltteys, auttavaisuus, huolehtivaisuus. Oho. Luettelin juuri kaikki, joissa olen itse elämäni aikana mennyt lähes yli äärimmäisyyden – palannut onneksi myös takaisin. Ei ollut kivaa, sittenkään.
 
Niin, ehkä se äärirajoilla liikkuminen, äärimmäisyyksiin meneminen ei olekaan ihmisen päämäärä, elämäntarkoitus tai ainakaan täysin terveellistä ja tarkoituksenmukaista. Uskon, että esimerkiksi stressi ja sen oireet ovat kehon puuttumista sille epäluonnolliseen ja haitalliseen, ilmastonmuutos ja luonnonmullistukset taas ihmisen luonnolle aiheuttamiin äärimmäisyyksiin.
 
 
Mutta miksi täydellisyys ja äärimmilleen viety kaikesta huolimatta kuitenkin kiehtovat ihmistä? Suuremman, paremman, tehokkaamman ja edistyksellisemmän tavoittelu täyttää mielen. Eikö ihminen osaa olla vain tässä, katsella ympärille ja olla tyytyväinen senhetkiseen?
 
Yksi ihminen voi jo äärimmäisyyteen hapuilulla tuhota itsensä. Kai kaikki voisi tapahtua suuremmassakin mittakaavassa.
Olisikin niin yksinkertaista. Jotta olisin vähemmän täydellisyyksien tavoittelija, minun tulisi höllätä vaatimuksiani itseäni kohtaan. Olla kurkottelematta sen tietyn rajan toiselle puolelle. Millä muulla estän sen kuin jonkinlaisella itsekontrollilla, älä hyppää sinne, Rinkeli, senkin. Niin, kuten sanottu, olisikin niin yksinkertaista. Joskus se kontrollin ylläpitäminenkin tuppaa menemään vähän yli. Ja kun kontrollia pitäisi yrittää vielä kontrolloida – äh.
Luulen, että täytyisi vain yrittää imeä suoraan isoveikalta letkeämpää asennetta koko elämää kohtaan. 🙂

13 thoughts on “Hitsi, se on perfektionisti.

  1. Voi Elina, teit sen taas. Kirjoitit ajatuksia, omiasia, jotka ovat kuin minun. Kuinka mahtava tunne onkaan lukea toisen kirjoittamaa ja lukiessaan ajatella: ”Jes, just näinhän minä ajattelen.” ja samalla ymmärtää jotain enemmän ja syvemmin omasta itsestään.
    Minulle tuntuu olevan myös ikuinen mysteeri tuo täydellisyys ja sen tavoittelu. Milloin se on sopivaa itsensä kehittämistä ja uusien ihanuuksien löytämmistä. Milloin taas äärimmäisyyksiin vietyä pakkomielteistä tunnetta riittämättömyydestä.

    Tykkää

  2. Yhdyn ylläolevaan kommenttiin. Ehkä tiedät, tai ainakin arvaat, että tuo sama ominaisuus löytyy myös täältä. Kirjoitinkin siitä jokin aika sitten itsekin.

    Perfektionismissa on toki hyvätkin puolensa. Mut kuitenkin sen pitää pysyä jotenkin hallinnassa. Muuten hajoaa pää ja kroppa. Itse juuri kirjoitin, että pahimmillaan tuo ominaisuus kääntyy itseään vastaan, eli sitä lakkaa yrittämästä, jos pelkää, ettei pysty täydelliseen suoritukseen.

    Jos sun pitäisi ottaa isoveikasta mallia, niin mun pitäisi ottaa sitä pikkusiskosta. 🙂

    Tykkää

  3. mä oon aina kanssa miettinyt, että miteköhän saisin imettyä ees hiukan mun pikkuveljen letkeää elämänasennetta itseeni 😀 jotenkin tuntuu, että tää ankaruus itseään kohtaan ja täydellisyyden tavoittelu on pääosin naisten juttu. miks miehet osaa ottaa rennommin? 😀
    tosi hyvä teksti taas kerran elina, löysin niin paljon itseäni täältä joukosta. se, että mikään ei riitä, kun saa yhden kympin niin sitten sitä alkaa jo miettiä seuraavaa jne. se tyytyväisyys siihen onnistumiseen kestää niin pienen hetken. seuraavassa hetkessä on jo miettimässä, että mitä seuraavaksi, missä sitten olen ”paras”.

    pikkuhiljaa me kuitenkin varmast opitaan tästäkin pois, ainakin vähän 🙂

    Tykkää

  4. Miten mahtavaa onkaan kuulla tällaista! Ihan parasta tässä blogin pitämisessä. 🙂
    Se raja on niin hankalan huomaamaton, mysteeri tosiaan. Luotan, että kyllä se tästä, vanhetessa ja viisastuessa, heh.

    Tykkää

  5. Tiedän, arvaan ja aavistelen, miten vain, heh. No niinpä kirjoitit! Tuntuu, että niin loppuun kulutettu aihe, että hirveän hankala kirjoittaa tai edes sivuta. Johtunee siitä, että aika yleistä tällaisten meidän tyyppisten ihmisten keskuudessa. :/

    HEI! Juuri tuo, että lakkaa yrittämästä. En maininnut sitä tekstissä, mutta olen pohtinut sitä todella paljon! Näen itsessäni toisinaan jo sellaisia piirteitä – sen vuoksi minun onkin tehtävä asialle jotakin, pian.

    Miksi piirteet jakautuvat niin epätasaisesti sisarusten kesken? Onko siinä oikeasti jotain geneettistä tai perinnöllistä juttua mukana. 😀

    Tykkää

  6. No niinpä! Tosin tunnen kyllä ainakin yhden perfektionistimiehen. 😀

    Kiitos. ❤ Jep, tuntuu, etten usein osaa edes olla tyytyväinen itseeni. Mutta kyllä me opitaan, ihan varmasti, jaksan uskoa. 🙂

    Tykkää

  7. Palaanpa vielä pohtimaan tätä! Tuosta periytyvyydestä: musta tuntuu, että olen saanut tämän ominaisuuden isältäni. Äiti ja sisko osaavat ottaa asiat rennommin. Isässä taas on aika samoja piirteitä kuin itsessäni. Tai siis toisinpäin, mä olen perinyt häneltä piirteitä. Kyllä mä olen aika varma, että tämäkin juttu periytyy jollain tapaa. Onhan se ihan tutkittua, että esim taipumus riippuvuuksiin on periytyvää, miksei sitten perfektionismikin? Toki myös ympäristö vaikuttaa, eli lapsuuden/nuoruuden kokemukset jne. Mulla tämä piirre vahvistui hirveästi tallilla, kun siellä piti hakea hyväksyntää tekojen ja suorittamisen kautta.

    Onneksi tästä voi pyrkiä eroon! Ollaan ainakin tiedostettu tämä asia ja sen haitallisuus. Se on jo alku. Ja toisaalta, mun mielestä täydellisyyteen pyrkimisessä on myös hyviä juttuja ja sen voi laskea myös vahvuudeksi, KUNHAN se pysyy hallinnassa ja tarpeen vaatiessa pystyy myös löysätä otetta. 🙂

    (Anteeksi maratonkommentti. :D)

    Tykkää

  8. Kontrollin kontrolli kuullostaa liiankin tutulta täälläkin!
    Kyllä sitä joskus vaan täytyy opetella luopumaan liiallisesta täydellisyyden tavoittelusta. Antaa vain olla.
    Olen itse oppinut tähän vasta viime aikoina ja olen kyllä sitä mieltä että se kannattaa 🙂
    Turha pilkun viilaus ja liiallinen ankaruus itseä kohtaan aiheuttavat vain pahaa mieltä. Ja unettomuutta!
    Ja stressiä siitä että stressaa 😀 Tunnistan myös tuon ajatuksen, ettei uskalleta yrittää, kun pelätään epäonnistumista. Mutta myös se epäonnistuminen voi olla hyvä kokemus!

    Kiitos taas Elina ❤ Epätäydellisyys on täydellisyyttä 🙂

    Tykkää

  9. Jep, itsekin olen aika vakuuttunut, että perfektionismi on periytyvää – se ei voi olla niin monessa tapauksessa silkkaa sattumaa, mutten toisaalta usko, että se olisi opittuakaan. Ainakaan tiedostaen. Mua kiinnostaa kauheasti se, miksi niin monessa perheessä on ääripäitä: ”hälläväliä” asenteella kulkevia sekä sitten näitä täydellisyyden tavoittelijoita.

    Hei, toi talli juttu. Itsellänikin näkyi selkeästi tallilla. Loppuaikoina, kun vielä kävin ratsastamassa, en osannut esimerkiksi estevalmennusryhmässä enää nauttia intohimostani, vaan suorittaminen puski kaiken päälle.

    Onneksi, tosiaan! 😀 Olen täysin samaa mieltä. Kiitos (maraton)kommentista. ❤

    Tykkää

  10. Tämä: ”Täydellisyyteen kannattaa aina pyrkiä. Siellä on tilaa, mutta ei vielä ketään” yhdistettynä tähän: ”Metsässä olisi hyvin hiljaista jos vain ne linnut laulaisivat, jotka parhaiten osaavat” kiteyttävät myymelssonin ajatukset aiheesta aika hyvin. 🙂

    Tärkeitä ja kovin tutunkuuloisia ajatuksia. Ja sun letti, ihana!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s