Äh. Rakastan elämässä innostumista. Sitä kun syttyy jollekin asialle ihan täpönä. Intohimo on oikeasti elämän suola – ei vain tyhmä ja kliseinen sanonta. Kun silmäni tuikkivat, posket helottavat ja keskittymiskyky on tipotiessään, olo on kuin tutkimusmatkailijalla: että tällaistakin elämällä on minulle tarjota! Pidän itsessäni siitä, että innostun herkästi. Pieni sytyke ja olen jo liekeissä. Silloin en kuule, en näe, enkä ehkä edes halua toisinaan noteerata mitään muuta kuin intohimoni kohteen. En tunne nälkää, harvoin hirvittävää väsymystäkään. En kykene istumaan paikoillani. Kun haluaisin vain hyppiä ja pomppia! Jälkeenpäin mietittynä tajuan aina käyneeni täysin ylikierroksilla. Mutta se on ihan ok. Koska olen ollut niin onnellinen.
Mutta se äh. Kun äh, minä en osaa olla järjettömän innostunut kuin yhdestä asiasta kerrallaan. Naisena pystyn kyllä keskittymään useampaan asiaan tai projektiin – mutta en silloin kykene antamaan koko repertuaariani. En kykene jakamaan intohimoani. Olen yhden jutun likka. Omistaudun kerrallaan vain yhdelle asialle – tai ihmiselle.
Okei, joskus vähän kiukuttaakin. Ainakin räntäsade ja väsymys.
Ja se on niin hirvittävän hankalaa. Elämä tuntuu toisinaan seilaamiselta yhdestä keskipisteestä toiseen. Väistämättä jokin osa elämässäni kärsii aina innostuksestani, omistautumisestani. Innostus täyttää pienen pääni jättämättä tilaa millekään muulle. Kun olen kirjoittamisen lumoissa, en huomio riittävästi läheisiä ihmisiä. Kun tapaan uuden ystävän, haluaisin olla hänen kanssaan joka hetki mistään muusta välittämättä. Kun tajuan, mitä haluaisin tulevaisuudessa opiskella, jokainen jonkun muun kuin pääsykoekirjan kanssa vietetty minuutti tuottaa huonoa omaatuntoa. Se, että fokusoidun täysin yhteen asiaan kerrallaan, synnyttää hankaluuksia. Ihmisen kun tulee pystyä pitämään elämässään niin monia naruja kädessä yhtä aikaa ja vetelemään niistä säännöllisin väliajoin – yhtäaikaisestikin.
Kun ihastun johonkin asiaan, vietän yöllä tunteja haaveillen. Nukkumaan mennessä keksin tarinaa, joka kietoutuu innostukseni ympärille. Kassalla istuessani ja hyvää loppupäivää toivottaessani mietin vain ja ainoastaan sitä yhtä asiaa. Kertoillessani päiväni tapahtumista pyörii päässäni intohimoni kohde. Hellin tunnetta. Se tuntuu niin mukavalta. Siitä huolimatta kärsin omantunnontuskista, sillä tiedän samaa aikaa laiminlyöväni jotakin toista osa-aluetta elämässäni.
En tiedä, kuinka jaan itseni ystävien, treenien, pääsykokeiden, blogin ja perheen kesken tulevana keväänä. En halua antaa jokaiselle vain yhtä sormea, vaan ihan kokonaisen Elinan. Haluaisin niin rakastaa kaikkea ja panostaa kaikkeen aivan yhtä paljon. Mutta kuten sanottu, innostukseni ei suostu jakautumaan. Yhtä itsepäinen kuin kantajansa. Se pysyy sitkeästi yhtenä möykkynä sisälläni, josta se kimpoaa vuoroin kohteisiinsa.
Oma sänky ja sali ovat ehdottomasti elämäni tärkeimpiä paikkoja. Niin, äidin sylin jälkeen.
Toisaalta en jaksa murehtia. En vain jaksa, jaksa, jaksa. Kello oli tänään 5.21 kun heräsin ensimmäisen kerran. Puoli kuuteen asti yritin väkisin vaipua takaisin uneen – kunnes luovutin. Olen niin innostunut, ihan kaikesta ympärilläni, etten jaksa yrittää väkisin mitään. 🙂
Elina Heidi Rinkeli 
Voi kunpa mäkin löytäisin jostain tollasen innon, joka saa heräämään puoli kuusi aamulla! ❤ Heh.
TykkääTykkää
Täällä on jokseenkin sama tilanne kevättä katsoen! Edessä olisi nimittäin juurikin pääsykokeisiin lukua ja tällä hetkellä intoilen saliharrastuksesta ja lähestyvästä bikini challengesta… Inhoan sitä tunnetta kun kouluhommia lukiessa ahdistaa ettei aikaa jää läheisille, tai että on vain istunut lukemassa koko päivän, ja sitten taas vaikkapa poikaystävän kanssa leffailtaa viettäessä tulee olo että tekee melkein jotain kiellettyä kun ei ole se pääsykoekirja kädessä. Kultainen keskitie olisi varmaan näissäkin asioissa se kaikista paras ratkaisu 😀
TykkääTykkää
Kyllä sä sen vielä joku kerta löydät, Petra! ;D
TykkääTykkää
Jep, niin tuttua! Ja kun stressaa aina sitä toista, jota ”laiminlyö”, ei oikeastaan sitten keskity kunnolla mihinkään. Näh. Kultainen keskitie, sille kun löytäisi! 😀
TykkääTykkää
Hei elina tee oikeesti videopostaus? Ois niin ihana ♥ 🙂
TykkääTykkää
Olisi mustakin ihana! Mutta en osaa. En ihan oikeasti osaa puhua luonnollisesti kameralle. Mun sanainen arkku ei puhuen vaan aukea – ainoastaan kirjoittaen. 😀 Voisihan tietysti harjoitella… 😉
TykkääTykkää