Elinanpäivä.

Hän heräsi vasta puoli seitsemältä. Unta olisi ehkä riittänyt poikkeuksellisesti puoli kahdeksaankin. Mutta päivä odotti jo. Ei hän malttanut maata sängyssä enää. Jossain kohtaa väsymyksestäkin tulee ainoastaan asennekysymys. Silloin kun se on vain hentoa halua uinua hiukan kauemmin. Kahvin ja puurolautasellisen jälkeen olo on aina kuin hyrräävällä moottorilla. Hei, jokos mennään.

Ja meni hän. Ensin avaamaan oven kuullessaan rapsutusta. Musta karvakasa syöksyi sisälle märkine tassuineen – ja suukkoineen. Hän nauroi ääneen, kuitenkin hiljaa, jottei herättäisi puoli kahdeksaan nukkujia. Hän sai ensimmäiset onnentoivotukset. Murunpäivä? Ei. Tipunpäivä? Ei ihan. Elinanpäivä? Sepä se. Nimpparionnea siis hänelle.

Sitten hän asettui mahalleen. Keskelle lattiaa ja pinkkiä mattoa. Kahvikuppi kädessä ja karvainen kaveri kainalossa. Pääsykoekirja tietysti nenän edessä. Hän luki. Mietti vähän. Luki taas. Hän vastaanotti nimppariruusut. Tekstiviestillä. Hän oli niin onnellinen muistamisesta ja omasta varamummista.

Puoli yhdeltätoista hän käveli keittiöön. Lämmitti äidin tekemää kaalipataa. Söi ja haki vähän lisää. Ihan liian hyvää. Hän vetäisi trikoot jalkaan, sanoi heipat hauvalle, hyppäsi autoon, ajoi salille.

Arska kaksykköstä irvistellessään hän mietti, kuinka onnellinen onkaan. Tästäkin. Ihan liian hyvää ruokaa masussa ja ihan liian kivaa irvistelyä. Ihan liian mukavaa, ei koskaan liian yksinkertaista voi elämä olla. Hän tajusi olevansa tyytyväinen vankkaan peilikuvaansa. Pieni, heiveröinen keijukainen. Ei hän halunnut todellakaan olla. Vahva ja Elina, sellainen todellakin.

Hän saapui takaisin kotiin. Löysi ulko-oven edestä kukkapuskan. Kimpun kauneimpia (pinkkejä) kukkia. Hän huokaisi hymyillen. Hän vetäisi paljaaltaan maitorahkan – melkein seisaaltaan. Keitti hiukan kahvia ja asettui jälleen keskelle pinkkiä mattoa. Ai että, olo mitä mainioin. Hän totesi ja syventyi jälleen ekologiaan.

Siitä hänet löydettiin. Patistettiin pizzan tekoon. Kaksi taikinaa, kaksi peltiä, kaksi vaivaajaa, kaksi nälkäistä mahaa. Höpöresepti, se terveellisempi versio, oli hänen vastuullaan. Maitorahkaa, munia ja kaurahiutaleita hän sinne sekoitteli. Paistoi uunissa ja täytteli vähän. Ananasta, tonnikalaa ja juustoa. Herkkua, koska syödään?

No nyt. Hän oli innoissaan. Omasta pizzasta, tosin enemmän toisen sanoista tää sun oli rutkasti maukkaampaa. Eikös vaan!

Ulos sulattelemaan, pimenevään iltaan yhdessä talsimaan. Hän lähti pian syötyään. Ennen sitä kuitenkin vastaanotti muutaman muistamisen äidiltä, isiltä sekä siltä pizzanpyörittäjältä. Hän mietti, miten he hänet tuntevatkaan, tasan tarkkaan tietävät, millainen juttu ilahduttaa. Protskupatukkaa ja salalokeroilla varustettu (pinkki) sheikkaaja. Mahtavaa.

Myöhemmin hän pikkuisen vielä ahkeroi. Luki silmät väsyksiin. Sujahti yöpukuun, vilahti jääkaapilla ja hyppäsi peiton alle. Päivä paketissa. Oli hyvä siihen ajatukseen nukahtaa. Uuden Poliisit-jakson katsottuaan.