Pienenä istuin ulkona ja mietin, saisinko sitä ikinä nenästäni ulos, jos kerran testaisin ja tunkisin. Laadin hypoteesin. En tietenkään koskaan kokeillut käytännössä. Kunhan pohdin. Monina iltoina fudiskentän laidalla polvillani kyhjöttäessäni asettelin niitä sydämiksi, ympyröiksi, kolmioiksi. Myöhemmällä iällä kirjoittamaan opittuani elinoiksi. Etsin niistä hymynaamoja, kiiltävää pintaa ja jotain ainutlaatuista. Kauneimmat sujautin taskuuni. Hiihtolomilla kuivattelin niitä etelän auringossa. Paluupäivänä pakkasin huolellisesti matkalaukkuuni. Kotona ne olivat jotain paljon suurempaa – aarre kaukaisesta, symboli rakkaudesta ja välittämisestä äidille ne antaessani. Monen viikon jälkeenkin kaivelin pienimpiä niistä korvistani. Aaltojen tulijaisia. Monen vuoden jälkeenkin muistelen hullunkurista näkyä, kun veikka käveli niiden vuoksi kuin köntsät housuissa.
Niin monta kertaa olen potkinut niitä vihaisena. Olen heitellyt niitä huvikseni. Vieritellyt onnessani. Mutta en koskaan käyttänyt niitä toisen satuttamiseen. Olen istunut metsässä ison päällä. Ehdoton lempparini oli kovin sammaloitunut. Muistan edelleenkin rosoisen pinnan, jokaisen uoman. Se ja ne. Ovat olleet aina osa elämääni. Eteen katsoessani olen aina nähnyt niitä. Kävelytiellä, metsäpolulla tai vastaantulijan sisällä.
Joskus on tuntunut kuin ne olisivat painaneet hartioillani enemmän kuin tuhat tonnia. Kuin olisin kuljettanut niistä koostuvaa taakkaa selässäni monta vuotta. Joskus sydämeni on turtunut niiden kaltaiseksi. Hyvin kylmäksi. Toisinaan minun on vaadittu olevan enemmän niiden kaltainen. Kova. Mutta en ole halunnut. Koska joissain tapauksissa ne ovat lisäksi myös kovin hauraita.
Kun tuuli kuljettaa pienimpiä niistä mukanaan saaden silmät kirvelemään, tiedän kevään tulleen. Kun niiden hyvin hieno pöly leijailee auringossa, sisälläni pulpahtelee sulavan puron tavoin. Muistan eräs onneton kevät puristaneeni yhtä sellaista kädessäni sisällä istuessani ja ulos kaivatessani. Mietin, etten ikinä enää kiroaisi niitä kengissäni, vaan vapaa taas ollessani varmasti hymyilisin hiertymistä huolimatta. Kun vain taas kuulisin niiden rahinan lenkkitossujeni alla, en varmasti kaipaisi edes lakaisukonetta.
Tänään sydämessäni ei ole jäljellä kuin pieni lohjennut muru sellaisesta. En koe kantavani enää ainakaan kovin montaa niistä harteillani. Kuulen rapinan jalkojeni alla juostessani ja pyörällä ajaessani ne sinkoilevat tieltäni. Askelkyykkyjä pihalla tehdessäni olen usein liukastua niihin. Olen vihastua. Kunnes muistan jotain niistä joskus miettineeni. Olen sittenkin niistä kiitollinen.
Sanoin vai teoin?
Kuinka usein ihminen miettii kiitollisuutta. Tai on kiitollinen. Tai osoittaa sitä. Niin muulloin kuin saadessaan käteensä jotain toiselta. Silloinkin suusta pääsee ehkä vain kiitosta. Ja vain silloin. Vaikka syy kiitollisuuteen olisikin mukana elämässä jokainen päivä.
Ajattelin eräs kerta, että jos pystyn kirjoittamaan jotakin edes hivenen järkevää usein hyvin mitättömänä ja merkityksettömänä pidetystä asiasta, pystyn takuulla myös opetella kiitollisuutta sellaista kohtaan. Jolloin luultavasti yllättäen huomaankin elämässäni pieniä, mutta huomionarvoisia, uusia, hienoja asioita.
Aika usein asioita vain pidetään jonakin. Se ei tarkoita, että ne olisivat.
Minun tai sinun mielestä.
Elina Heidi Rinkeli 
Vautsi, hieno teksti! 🙂 Ihan tuli muistoja mieleen omasta lapsuudesta kun joka päivä koulusta kotiin tullessa hujahti pitkä hetki sillä hiekkatiellä maata tuijotelllen ja aina taskussa kotiin ”tuliaisia” vietävänä 😉
TykkääTykkää
Ihana! <3
Meillä pidetään huoli kiitollisuuden muistamisesta mm. kirjoittamalla kiitollisuuspäiväkirjaa. Molemmilla on sellaiset (vaaleanpunaiset Hello Kitty- :')) kirjaset yöpöydällä ja ennen nukkumaanmenoa niihin kirjoitetaan joka ikinen päivä kolme asiaa, joista on ollut sinä päivänä kiitollinen. Ne eivät saa olla niitä yleisiä asioita, joista on joka päivä muutenkin kiitollinen (kuten parisuhde, perhe, katto pään päällä jne.), vaan pitää löytää niitä muita asioita ja tapahtumia. Ja niitä löytyy jokaisesta huonostakin päivästä. Se on aina mukava huomata. Silloin jokaisen huononkin päivän päätteeksi sitä menee nukkumaan hymy huulilla – eihän se päivä ollut sittenkään ihan läpeensä kamala!
p.s. Lettuset näyttää herkullisille. Kuolasin ehkä vähän tähän näppikselle.. 😀 No ainakin olisin voinut helposti kuolata! 😉
TykkääTykkää
Hihi, jep. Mäkin pystyn muistamaan elävästi lapsuuden hetkiä. Yleensä en lue omia tekstejäni enää sen jälkeen, kun olen ne kerran kirjoittanut ja oikolukenut. Mutta tätä lukiessa tulee hyvä mieli itsellekin. 🙂
TykkääTykkää
Ooh, ihana idea! Voisin hankkia meillekin sellaiset. Hello Kittyt tietysti. :') Uskon, että tuollainen konkreettinen kirjaaminen ja miettiminen kyllä auttaa varmasti ”spontaaniakin” kiitollisuutta.
Tykkään toisinaan osoittaa kiitollisuuttani myös teoilla. Yksi aamu päärynäletuilla. Kannattaa kokeilla oikein kypsillä rääpynöillä banskujen sijaan. 🙂
Oot niin ihana. :*
TykkääTykkää
Taas olet napannut huipputärkeän aiheen. Olen sitä mieltä, että yksi merkittävimmistä onnellisuuden lähteistä on sen tiedostaminen, että on kiitollinen. Erityisesti jos kiitollisuudesta saa kiinni ennen kuin sen lähteen on menettänyt.
TykkääTykkää
Hyvin sanottu! Täysin samaa mieltä. 🙂
TykkääTykkää