Uncategorized

Hetki ennen.

Muistan tarkalleen, miltä tuntui, kun luin ne ensikertaa. Sanat. Varta vasten minulle kirjoitettu. Minua oli ajateltu.
Se oli sellainen iso ja vihreä pahvi, jossa luki tikkukirjaimin Elina. Olin itse yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman kivoja juttuja sellaisiin kuin Rosa ja Ari ja Lotta. Minua jännitti. Kädet hikosivat, kun mietinkin, mitä mahtoi pahvissa Elina lukea. Miten toiset näkivät minut? Samalla tavoin kuin minä näin itseni? Kysymykset. Ne polttelivat mielessäni. Olivat väijyneet jo pidemmän aikaa. Ei sen vuoksi, että odotin kehuja. Ja ylistystä. Sitä, että olisin samalla tasolla kuin toiset.
Kaipasin vain varmuutta. Varmuutta, että minut hyväksytään. Elinana.
Se oli todella kuuma kesä. Tai ainakin todella kuuma viikko. Jossain päin Keuruuta. Muistan, kuinka tukala olo oli. Vähiten kuitenkin kuumuuden vuoksi. Iltaisin vatsa murisi aivan liian kovaa. Päivällä vieressä istuva ronkki lounasta. Oli mahdotonta jättää se omaan arvoonsa. Aamuisin takapuoli näytti farkkuhameessa luvattoman leveältä. Siltikin muistan Maraboun suussa lähettäessäni äidille viestiä.
Kaikesta huolimatta. Elin onnellista viikkoa. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt tunne hyväksymisestä. Ajatus, etten ollutkaan ehkä liian iso. Ja outo. Ruma ja erilainen.
Elina. Siinä luki kaikenlaista. Tosi innostunut pihaleikeistä. Vähän hiljainen. Ei paljoa juteltu. Pitäisi olla vähemmän ujo, ne selkeästi viestittivät. Ja minähän tulkitsin; aivan liian tylsä, puuduttava ja kaikkea muuta kuin kiinnostava ihminen. Harmi, kun ei tutustuttu paremmin. En ole ihan varma, oliko sanat tarkkaan harkittuja. Etenkään ensimmäinen. Vähän epäilen, edelleen. Minulle kuitenkin se merkitsi aika paljon. Joku ehkä olisi halunnut, vaikka ihan vain vähän. Olla ystävä. Olihan minulla kavereita ja ystäväkin mukana. Uusien ihmisten keskellä tunsin kuitenkin itseni hyvin eksyneeksi.
Kaksi kynänjälkeä. Ne olivat ylitse kaiken. Koko viikon, muurinpohjalettujen ja iltauintien.
Ensimmäinen oli pieni sydän pisteen jäljessä.
Toinen. Ne olivat ne sanat. Sanat, jotka vastasivat kysymykseeni. Millainen olen toisten silmissä. Luin ne monen monta kertaa. Hymyilin. Luin vielä uudemman kerran. Luin ne leirin loputtua ja seuraavan kuukauden kolmantena päivänä. Yhdeksännen luokan ensimmäisenä päivänä. Aina sisälläni läikähti. Luin niin monta kertaa, että osasin ulkoa. Kaupungilla kävellessäni toistelin niitä itselleni mielessäni. Seuraavana vuonnakaan en ollut unohtanut niitä. Enkä vielä tänäänkään. Sanat kulkivat mukanani kaiken sen itseinhonkin keskellä. Sairaina vuosina ne olivat läsnä. Suurimman tuskan keskellä kaivoin Elina-pahvin esille ja luin nuo samat rivit uudelleen ja uudelleen. Ne auttoivat hetken. Sietämään itseäni. Hyväksymään itseni.
Tieto siitä, että joku oli joskus nähnyt minut kivana, kauniinakin, vaikka en sitä ääneen koskaan olisi pystynyt sanomaan itselleni tai toiselle, toi lohtua.
Tänään mietin. Voi kunpa kirjoittaja tietäisi, mitä nuo sanat minulle merkitsivät – ja merkitsevät edelleen. Kunpa tietäisi, millaisessa matkassa hänen sanansa ovat olleet mukana. Kunpa tietäisi, kuinka voimakas vaikutus niillä on ollut minuun ja minun elämääni. Kunpa tietäisi, miten monta kertaa ne on luettu. Miten monta kyyneltä ne ovat synnyttäneet poskelleni. Kunpa tietäisi, millaisena esikuvana häntä pidinkään.
Näen hänet harva se päivä. Töissä. Kaupungilla. Kaupassa. Se tuntuu ihan hassulta. En tiedä, muistaako hän sanoja. Edes minua. Katsoessani suoraan silmiin, luulen, että ehkä kaukaisesti. Mutta minä silti muistan. Aikalailla kaiken. Puhuin hänelle viimeksi eilen, kolme ja kolkytviis. Joskus leikittelen ajatuksella. Jos sujauttaisinkin loppuun muutaman ylimääräisen sanasen, en tiedä, muistatko mua, mutta. Ihan vain leikittelen. Teoriassa.
Tuo kuuma kesä oli viimeinen kesä ennen sairastumistani. On hivenen ironista, että muistan sen hirveän onnellisena. Lisäksi se tuo aina mieleeni suuren hyväksynnän tunteen. Etenkin se helteinen viikko rippileirillä. Leirin viimeisenä päivänä mietin, että saan olla juuri tällainen. Juuri tämän kokoinen. Kotiin palattuani muistan kuulleeni toteamuksen oletpas kutistunut. Kuulin sen ainoastaan positiivissävytteisenä. Tulkitsin taas. Itseisarvo on olla pieni. Kauneus on pienuutta. Tavoite on olla pienempi. Hyväksyntä syntyy pienuudesta. Avain pienuuteen – ja siten hyväksyntään – on nälkä.

10 vastausta artikkeliin “Hetki ennen.

  1. Voi kuinka koskettava teksti, kiitos. <3

    Nämä tekstisi antavat minulle paljon, oikeasti.
    Tämän kevään kun olen keskittänyt itseni ymmärtämiseen, taustojeni pohtimiseen, sairastumiseen sekä muutokseen; niin nämä tekstisi, ihan tosi, antavat paaaaaljon, paljon ajateltavaa.
    Kirjoituksesi ovat niin käsittämättömän osuvia ja ajatuksia herätteleviä, että aina uuden tekstin blogistasi luettua itse pysähdyn, huokaan, ajattelen ja toisinaan hymyilen.
    Miten voikaan tuntua niin tutulta. Taas.

    Epävarmuus itsestä, itsensä riittämisestä ja hyväksynnästä on tavattoman raskasta. Sitä jatkuvasti miettii riitänkö muille, olenko muille kyllin hyvä. Pohtii, mitä jos epäonnistuu ja aiheutaa toiselle pettymyksen. Vaikka ihan oikeasti se, että riittää itselleen, on itselleen kyllin hyvä ja rakastaa myös itseään, on kaikista tärkein juttu. Ja sen täytyy riittää myös muille. Ihan aina.

    Elina, olet tosi kaunis.

    -Katri

    Tykkää

  2. Voi kaunis Elina kuinka kauniisti taas kirjoitatkaan. Ihailen tarkkanäköisyyttäsi, jolla pystyt havainnoimaan itseäsi ja menneisyyttäsi sekä herkkyyttä ja taitoa, jolla puet havaintosi sanoiksi. ❤

    Tykkää

  3. Hurjan ihana kuulla, Katri, että tekstit ovat auttaneet pohdiskelussa. Kuullessani tällaista tulen niin onnelliseksi. :')

    Niinpä. Ihan totta joka sana!
    Ja kiitos ihanista sanoista. <3 Tiedätkö, olet myös hirmuisen kaunis ihminen ihan varmasti - voin sanoa sen näin näkemättäkin. Niin kauniisti kirjoitat. Kauneus lähtee sisältä - se ei ole pelkkä klisee, vaan täysin totta. :)

    Tykkää

  4. Voi kiitos, taas. <3

    Kirjoittaminen on kyllä maailman terapeuttisinta. En usko, että millään muulla tavoin pystyisin paremmin jäsentelemään ajatuksiani ja käymään niitä läpi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s