En tiedä, onko jo koetun kaipuu hyvä vai huono juttu. Se voi vahingossa tukahduttaa uudet kokemukset. Tai mahdollisuudet kokea. Jotka nekin voivat kehittyä aivan yhtä onnellisiksi kuin vanhat. Ihan täysin mahdollista – jos niille antaa tilaisuuden. Kaikki uusi ja tuntemattomampi edustaa minulle usein jollain tapaa jotakin hitusen epämiellyttävää ja jopa pelottavaa. Valitsen lähes aina mieluummin vanhan tutun kuin uuden tuttavuuden. Silloin on vaarana, että jää paitsi jostakin vielä ihanammasta. Ennenkokemattomasta. Toisaalta, jos ei tiedä paremmasta, ei osaa myöskään haikailla sen perään. On hyvä näin, tarvitseeko silloin edes kurkotella aidan toiselle puolelle?

Viikonlopun risteilyssä kaikesta tutusta huolimatta parasta oli siltikin se, että matka oli meidän ensimmäinen yhteinen risteily ihan kahdestaan. Okei. Melkein yhtä kiva juttu oli aamupalan karjikset ja Keso mansikkahillolla. Ajattelin tietysti heti, että tästä voisi tehdä tradition – lähteä joka vuosipäivä risteilylle. Harmi, kun keksin sen nyt vasta neljäntenä vuonna, enkä silloin ensimmäisenä. Heh.

Pieni irtautuminen teki hyvää. Teki hyvää kulkea vain päämäärättömästi käsi toisen kädessä ja syödä hyvin. En ollut edes tajunnut, kuinka väsähtänyt olin (ja olen edelleen) koko keväästä. Minulle henkinen rasitus on aina ollut kovin pala. Stressi, jännitys ja pelko vievät totaalisesti voimat.