Uncategorized

Antaa (kerrankin) mennä!

Olen ehkä liiankin hyvä miettimään, millaisissa asioissa olen huono. Ainakin mietin sellaisia liian usein. Tai väärässä paikassa, väärään aikaan. Olen aika kärsimätön. Tosi huono odottaja. Tietynlaisissa asioissa vähän hajamielinen. En ole hyvä lentopallossa. En edes haluaisi opetella, koska siinä tulee ranteet kipeiksi. Vitkuttelen usein liiaksi erinäisissä asioissa; laskujen maksamisessa ja viestien lähettämisessä esimerkiksi. Niin moni luulee. Oikeasti vain unohdan. Olen huono kulkemaan ihmisten keskellä. Alkaa pyörryttää. En osaa laulaa, vaikka haluaisinkin hirveästi.
On yksi asia, jossa olen erityisen huono. Spontaanisti eläminen.
Osaan kyllä ajatella spontaanisti. Innostun ihan hirveän nopeasti ja ajatuksissani olen valmis vaikka mihin. Käytäntö, toteutus, ne ovat taas asiat erikseen.
Ystäväni sanoi eilen, että haluaa siirtyä koulussaan toiselle linjalle. Miksi? Koska siellä tehdään jotain sellaista, mikä on vaikeaa. Sellaista, mitä hän ei kunnolla osaa.
Niin. Jo itsessään tunne, joka sinut valtaa opittuasi uuden asian. Suurta mielihyvää. Mutta lisäksi myös se, mitä uusi asia tuo tullessaan elämään. Se on mahtavuutta. Haasteita voi pelätä, mutta niillä voi myös maustaa elämää. Mun oman elämän pizzamauste.
Minulla on valtava tarve kehittyä ihmisenä. Ajattelijana ja pohtijana. Sitäkin enemmän eläjänä.
Tuleva vuosi on otollinen uuden opettelulle. Nimenomaan spontaaniseksi opettelulle. Mikä merkitsee minulle aika laajaa kokonaisuutta. Säkkituoli odottaa joka ilta täysin samassa asennossa istujaansa, minua. Samat painanteet ja kuopat, lisääntyvät riisikakkumuruset ja edelleen se kurttu vasemmalla puolella. Voisin aloittaa vaikka siitä. Että istuisinkin iltapalalle parvekkeen sohvalle. Salkkareiden tuijottamisen sijaan kuuntelisin vain iltaa ja omia ajatuksia.
Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta niin se vain on. Tuntuu, että kuljen helposti kotonakin samoja reittejä, poikkeamatta sivupoluille.
Lähdin toissapäivänä salille, vaikka kello oli jo yli lähtöajan. Lähtöaika on aiemmin laskettu siten, että ehdin ennen Suurta Nälkää kotiin. Tuijottelen yksinkertaisesti liikaa kelloa ja laskelmoin liikaa elämääni. Tulihan se Suuri Nälkä, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sai vain odottaa vähän kauemmin. Kotiin pyöräillessäni mietin, että tuntuu ihan kesälomalaiselta. Ala-asteikäiseltä Rinkeliltä. Vihdoin. Kun olen pitkään miettinyt, etten varmaan koskaan tule enää tuntemaan sitä. Sellaista lapsenomaista vapautta. Vähän taisin olla väärässä – koska oikeasti vähän tuntui siltä.
Se, että mietin olevani huono joissakin asioissa, ei välttämättä kuitenkaan ole täysin huono juttu. Tiedostaminen on muutoksen ensiaskel. Eilen jouduin jälleen ehkä yhden elämäni toistuvimman kysymyksen äärelle; raaskinko? Mietin usein, raaskinko. Ostaa, lähteä, ottaa tai käyttää. Eilen en tiennyt, raaskiako laittaa uutta vaatetta päälle. Jos vähän vielä säästelisin. Mutta toisaalta, jos jäänkin auton alle ja koko vaate jää käyttämättä, olisihan se suuri surku. Kirjoittaessani tämän kaiken ylös, koko asia tuntuu niin hullunkuriselta. Jos haluan valita ylleni hapsupaidan, varmaan sitten olisi vain parasta napata se vaatehuoneesta.
Huomasin eilen ihailevani. Olimme kaupassa ostamassa pieniä eväitä risteilyä varten. Santtu halusi cashew-pähkinöitä. Otimme myös Questeja. Huomasimme myös hyllyssä uusia raakapatukoita. Sellainen oli ollut aiemmin päivällä jo ostoskorissani, mutta jäänyt kuitenkin kaupan puolelle. Koska en raaskinut. En olisi missään nimessä ottanut neljän euron proteiinipatukoiden ja pähkinöiden lisäksi vielä uutuuspatukoita (uutuushinnoin). Tai ainakin olisin aika pitkään miettinyt, raaskiako nyt oikeasti hei. Santtu teki päätöksen ehkä kahdessa sekunnissa. Seurasin nöyränä ja ihaillen perässä. 

Otin omena-kaneli-taateli-patukan.

 En olisi ennen ikimaailmassa edes sovittanut kuviopöksyjä. No, en nytkään viitsinyt ja raaskinut kuljettaa niitä sovituskoppeja pidemmälle. Mutta ehkä vielä opin käyttämään enemmän ilmausta ihan huvin vuoksi…
Ihan sama! Antaa mennä! Nytkö, okei! Ja monta tällaista :’D hymiötä perään.
Sellaista aion opetella tulevana vuonna. Eikä varmasti mene vuosi hukkaan.

12 thoughts on “Antaa (kerrankin) mennä!

  1. TYKKÄÄN! Sata peukkua tälle!

    Luin myös edellisen postauksesi ja haluan toivottaa sulle paljon tsemppiä ja lämpimiä halauksia. Olet blogissasi niin ihanan aito, että moni (itseni mukaan lukien) voi varmasti samastua ja saada voimia tiedosta, että muutkin kohtaavat epäreiluja vastoinkäymisiä.

    Ihanaa lauantaita, olkoon se villi ja vapaa ja kuin kesälomalaisen ensimmäinen lomapäivä konsanaan – täynnä innostusta ja riemua! 🙂

    Tykkää

  2. Siis ei oo todellista!!! Mie teen tota ihan samaa: vetkuttelen loputtomiin uuden vaatteen käyttöönottoa, koska en raaski menettää ihanaa tunnetta uudesta vaatteesta. En halua sen kuluvan. JA käyttöönotto vaatii samanlaisia ajatuspolkuja ”jos saan illalla aivohalvauksen, en koskaan saa nauttia tunteesta, kun minulla on tuo ihana punainen mekko päälläni..”

    Tykkää

  3. Hihi, jee! Ihana Pipsa. 🙂

    Kiitos ihan hirveästi. Ihan lämmitti halaukset ja tsempit. Pettymyksistä pääsee yli ja varmaan niitä oppii olemaan pelkäämättäkin. On tosi ihanaa, että välittyy aitous blogista. En itse henkilökohtaisesti ole ikinä pitänyt liiemmin ”kiiltokuvablogeista”. 🙂

    Kiitos vielä! Me lähdetään juhlien kautta risteilylle tuulettumaan. :')

    Tykkää

  4. Hehe, eikä!! Ihan parasta löytää sielunsiskoja tässä asiassa. Luulin, että vain mun ajatus kulkee noin hullunkurisia reittejä. :'D

    Tykkää

  5. Tiedätkö, mä olen ollut tuollainen ihan pienestä pitäen. Muistan, kun käytiin laivalla ja ostin sieltä aina ihan kauheasti karkkia (koska laivalta sai kaikkea ihanaa, mitä ei saa muualta). En kuitenkaan koskaan raaskinut syötä niitä. Musta oli tosi kivaa, kun sisko oli jo syönyt kaiken, ja mulla oli vielä kaappi pullollaan niitä herkkuja. Mut lopulta kävi niin, että karkit menivät vanhaksi ja jouduin heittämään ne roskiin. Ja sama juttu uudestaan seuraavalla laivareissulla. 🙂

    Aika sitkeässä siis tämä ominaisuus minussa(kin). En tiedä, pääseekö siitä eroon tai tarvitseeko edes.

    Tosta ”en osaa -ajattelusta”. Varmaan se on kohtuudella käytettynä ihan harmitonta. Mut liiallisuuksiin mennessään ei. Huomaan itse, että olen joskus jo päättänyt etukäteen, etten osaa jotain asiaa enkä sitä voi myöskään oppia. Kai se realismi joskus on ihan hyvä juttu (musta ei tule oopperalaulajaa, vaikka kuinka haluaisin – jos haluaisin), mut pitäisi myös muistaa, että voihan sitä kehittyä, jos vaan sitkeästi harjoittelee.

    Tulipa tästä pitkä selostus.

    Tykkää

  6. Olin tänään itse viettämässä oman lukioni kevätjuhlaa. Minulle se oli vasta ensimmäinen laatuaan, oikein hieno sellainen! Kun kuuntelin ylioppilaan puhetta, minulle tuli mieleen blogisi, ja mietin, että sinulta olisi varmasti tullut oikein upea puhe juhlaan:). Olet niin lahjakas kirjoittamaan, saat minut aina uppoutumaan kirjoituksiisi. Monet lapsuuden muistot ja flashbackit ala- ja yläasteelta olet onnistunut saamaan mieleeni kirjoituksillasi. Toivon, että joskus ehkä saisin lukea kirjoituksiasi jostain muualtakin – kirjoituksesi olisivat mahtava lisä moniin lehtiin tai muihin julkaisuihin:')

    Noora

    Tykkää

  7. Voi että, tuntuu jälleen niin tutuilta ajatuksilta!

    Itsekään en oikein raaski käyttää mitään uusia juttuja, toisinaan käytän keväällä ostamiani kesäkenkiä vasta yli vuoden päästä kesällä, silloin niitten kirkkain uutuudenloisto on jo vähän himmenyt. Hih!

    Raaskimista olen yrittänyt opetella ajattelemalla, että tätä uutta kivaa juttua (vaate, herkku, kirja…) kuluttamalla voin ja raaskin ehkä tulevaisuudessa, tämän yksilön jo loppuunkuluttua, ostaa vähintään yhtä kivan tai jopa vielä kivemman jutun, josta jälleen voin nauttia liikoja säästelemättä. Jos vain aina säästelen sitä ekaa kivaa juttua, en raaski ikinä edetä, en tavallaan raaski elää. Kaverini tokaisikin kerran, että ”Eihän aikaa voi pysäyttää vaan elämä etenee, tavarat kuluu ja niistä nautitaan ja elämästä opitaan.” Niin totta. 😀

    Oikein rentouttavia keäpäiviä ja mukavaa risteilyä, kaiken puurtamisen ja stressin jälkeen onkin hyvä päästä vähän hengähtämään!

    -Katri

    Niin ja hei, lentopallo on kauheeta! Se kipu oikein säteilee ranteissa. 😉

    Tykkää

  8. Hehe, eikä! 😀 Muistan itse, kun samaan tapaan säästelin pääsiäismuniani!

    Kuule, ihanaa, kun selostit. Tykkään ihan hirveästi lukea toisten omista muistoista ja kokemuksista, ajatuksista ja mielipiteistä. Hirmu kiva, kun taas jaksoit tänne kirjoitella. 🙂

    Tykkää

  9. Voi hitsi. Ihan sanaton.
    Kiitos ihan hirveästi. Olen järjettömän otettu, jos joku pitää teksteistäni ja vieläpä kehuu niitä – sitten vielä noin kauniilla sanoilla kuin sinä. <3 Kirjoittaminen on minulle niin tärkeä juttu, mutta samalla myös tosi arka asia.

    Tällä hetkellä usko omiin ”taitoihin” ei ehkä ole niin suuri, että uskaltaisin tekstejäni lähettää jonnekin. Mutta onhan se ollut suuren suuri haave. Ennemminkin pidän näitä vain hassuina Rinkelin sepustuksina.

    Kiitos vielä. Olen lukenut monta kertaa kommenttisi, siitä tulee niin hyvä mieli. :')

    Tykkää

  10. Hehe, voi meitä säästelijöitä. :'D
    Hei, tosi hyvin ajateltu! Alan itsekin ajattelemaan noin ja todellakin opettelemaan raaskimista; vanhasta luopuminen tekee tilaa uudelle. ”En tavallaan raaski elää”. No niinpä, ihan justiinsa niin! Tuon voisi ottaakin ajatuksen kulmakiveksi. 🙂

    Kiitos, Katri! Toivotan sinulle myös ihania kesäpäiviä (toivottavasti myös aurinkoisia). Ja muista sinäkin rentoutua, tehdä jotakin mukavaa ja nauttia ihan vaan vaikka olemisesta. :')

    Haha. Jep. Ihan kamalaa!!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s