Olisko tää nyt niinku punttailija vai lenkkeilijä?
Olenko minä vastuullinen aikuinen vai saanko tukeutua edelleen äitiin?
Onko Rinkelin tavoite olla mahdollisimman hyvä vai mahdollisimman tyytyväinen?
Oonks mä oikeasti puhelias vai tuppisuu?
Olen aina ollut huono tasapainottelemaan kahden eri asian välillä. Olen aina ollut huono. Sanon sen, jotta tiedostaisin todella. Sen, että olen aina pitänyt itseäni jonain. Hirveän huonona. Ja jotta voisin tästä eteenpäin ehkä yrittää suhtautua itseeni vähän parempana. Koska aika moni ajatus on lähtöisin omasta suhtautumisestani. Ajatusmalli on varmasti usein syntynyt ihan tiedostamatta. Kun on kerran tottunut ajattelemaan jollain tapaa, on kovin hankala yrittää olla enää myöhemmin muunlainen kuin pinttymän kaltainen. Siitäkin huolimatta, että oikeasti olisi esimerkiksi keskinkertainen kyseisessä asiassa. Jopa hyvä tai erinomainen.
Mitä olenkaan tukahduttanut itsessäni?
Olen aina ajatellut olevani hirveän huono kielissä. Siis ihan aina, siitä asti kun englannin opiskelu kolmannella alkoi. Nimenomaan kielten puhumisessa. Siitäkin huolimatta, että osaan kielioppia. Osaan lausumistakin. Olen huono kielissä. Koska Elinalla ei ole sellaista kielipäätä.
En muista, kuka ja milloin sen sanoi minulle. Sanoiko suoraan vai sivulauseella. Se on edelleen päässäni niin voimakkaana, etten vieläkään selviydy ilman totaalista jäätymistä tavallisistakaan tilanteista englannin kanssa. Vaikka haluaisinkin. Haluaisin ihan hirveästi oppia puhumaan ilman paniikkia. Palautella mieleen espanjan. Ja unohtaa muistoni, joissa valinnaisen espanjan oppitunnilla olen luokkahuoneen ainoa musta möykky. Siis se, jolla ei ole kielipäätä.
Jos palataan vielä siihen tasapainotteluun. Jossa olen siis hirveän huono.
Olenko tämä vai tuo? Osaanko sittenkin olla välistä? Voinko opetella? Miten löydän sen, millainen lopulta olen? Siis sitten, kun selkeästi liian voimakkaat ulkopuoliset paineet, voimat ja mielipiteet eivät enää vaikuta minuun. Niin sitten, kun olen riittävän vahva ja rohkea sulkemaan ne kaikki haitallisimmat itseni ulkopuolelle.
Kukaan ei käske minua. Edes minä itse en. Kukaan ei ole kertomassa, miten tai mitä kuuluu tehdä. Jos en välitäkään yleisistä oletuksista ja normeista. Vaan katselenkin usvan keskellä avointa peltoa ja mietin, haluanko liikkua tästä eteenpäin kävellen vai kärrynpyörin. Aivan hyvin voin valita sen tavallisen – omalla halullani, en toisten. Mutta myös poiketa totutusta, jos niin päätän. Heittää hurjia kärrynpyöriä!
Olen ollut ulalla. Omasta identiteetistäni parannuttuani. On ollut hämmentävää. Koska haluaisin niin paljon ja erilaista, kahta ääripäätäkin yhtä aikaa. Etenkin olen hakenut kovin omaa ruokavalioidentiteettiäni. Haluan sellaisen. Elinan oman linjauksen. Mutta kuinka paljon yhteen voi sisällyttää erilaista?
Rakastan ideologiaa mahdollisimman puhtaasta ruoasta. Terveellisestä ja ravitsevasta ja suhteellisen yksinkertaisesta. Jo senkin vuoksi, että olen sen keholleni velkaa. Olen hullaantunut vaihtoehtoisherkkujen leipomisesta. Innostun mielettömästi nerokkaista resepteistä! Oivaltavuus, se niissä onkin parasta, terveellisyys tulee vasta toisena. Tylsistyn tavallisista vehnäjauho-voi-kananmunaresepteistä. Etenkin silloin, kun intressini on nimenomaan leipominen.
Kaikesta huolimatta. Joskus tarvitaan suklaata. Luulen, että olen toisaalta päälleni velkaa mahdollisimman sallivan ruokavalion. Toisinaan voin syödä sokeria, vaikka en sitä jokapäiväiseen elämääni haluakaan. Kun herkuttelen, sen ei pitäisi olla repsahtamista, periksiantamista tai ei ehkä edes sallimista. Vaan enemmänkin valinta muiden joukossa, jonka voi tehdä ilman erillistä siunausta.
Olen äärettömän utelias ihminen. Minua kiehtoo erilaiset kokeilut. Tykkään testailla. Joskus niistä voi olla hyötyäkin ja jäädä asioita arkielämään. Haluaisin testata kaikenlaisia raakaruokajuttuja. Myös viljatonta ja maidotonta ruokavaliota. Ihan vain mielenkiinnosta. Haluaisin opetella kasvisruokareseptejä, haluaisin kokeilla taas elää lihattoman kuukauden. Haluaisin tehdä aamulla meille ison kasan terveyslettuja ja nappailla välipalaksi pähkinöitä sekä protskupalleroita. Mutta joskus ajattelen myös haluavani syödä pöhnähampurilasen kipeänä, kuten pikkuisena. Tai äidin tekemää (kylmää) pannaria mansikkahillolla ja kermavaahdolla kuorrutettuna. Koska pidän minä niistäkin. Edelleen. Pystyn olemaan helposti ilman, eikä se ole oikeastaan edes suurta kieltäytymistä. Koska se, mitä eniten niistä kaipaan, on muistojen tulva, ei niinkään suuri makuelämys. Voinko syödä sen vuoksi, että tuntuu ajatuksissa mukavalta?
Periaatteessa luulen, että olen senkin velkaa itselleni.
Huomaan pohtivani usein, voinko tehdä tätä kaikkea. Siis yhdistää sekä kesäkurpitsa-banaanileivän että isot karjalanpiirakat? Terveyspannarit ja äidin tekemät? Voiko uuniparsakaali olla yhtä hyvää – tai parempaakin – kuin nauhapasta? Entäs Euroshopperin maksalaatikko, miten se sopii tähän kaikkeen?
Joskus tunnen saavani eri suunnista erilaisia viestejä, jotka kertovat oikeellisuudesta. En kestä ajatusta, että joku kuvittelee tietävänsä paremmin, mitä minä oikeasti haluan. Kyseenalaistaa aidon innostuksen ja halun. Kukaan ei oikeasti voi haluta noin. Miksei?
Jos haluankin rohkeasti tätä kaikkea.
Elina Heidi Rinkeli 
Mikä tekee hyvän kirjoituksen? Se, että se räjäyttää lukijassa ajatusryöpyn.
Minulla olisi noin tuhat ajatusta kirjoitettavana tähän kommenttikenttään. En kirjoita niitä kaikkia. Se ei ole tarpeen.
Olen työstänyt paljon omaa ajattelua juuri tuossa itseni määrittelyssä. Koen välillä olevani ujo ja välillä todella sosiaalinen. Ajoittain ilpulsiivinen ja välillä taas harkitseva jne jne… tällainen seilaaminen ja määrittelemättömyys sekä kategorioinnin vaikeus on tuntunut minusta taakalle. Olen halunnut tietää olenko lintu vai kala. Halunnut tietää kuka olen. Määrittely on vaikeaa, koska yhtenä hetkenä punainen on totuus ja sininen valhe. Seuraavassa hetkessä sininen taas totuus ja punainen valetta.
Erilaisten polkujen ja ajatusten sekä kokemusten jälkeen luulen, että tarkoitus ei ole löytää absoluuttista ja kivettynyttä totuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen joko-tai. Minä olen mustan ja valkoisen lisäksi ne kaikki harmaan sävyt. Tilanteet vaihtelevat. Maailma muuttu ja minä muutun. Juuri nyt minusta tuntuu, että mielekäs identiteetti kumpuaa hyväksynnästä. Ajatuksesta, että sallii muutoksen. Välillä en ymmärrä itseäni ja halujani, onnellisuus ja tyytyväisyys lähtenee siitä, että ymmärtämättömyydestä huolimatta hyväksyy.
Toivottavasti sait kiinni ajatuksestani. Kiitos vielä inspiroivasta tekstista ❤
TykkääTykkää
Voi Elina! Siun viimeaikaiset tekstit on ollu niiiiiin hyviä, että en edes löydä sanoja kuvailemaan. Tai no mitenpä löytäisin, kun tuntuu että oot osannut kirjoitella KAIKKI miun ajatukset ylös ja paljon järkevämmässä muodossa kuin missä ne miun päässä soppaantuu. Ei siis paljoa enää jääkään sanottavaa – voin vain todeta, että just näin. Just näin miekin ajattelin!
<3
TykkääTykkää
Mulla oli samanlainen juttu englannin puhumisen kanssa aikoinaan. Jäädyin vain, kun piti sitä puhua. Mielessäni lausuin hienosti, mutta ulos tuli jotain ihan muuta. Enkä tykännyt yhtään sitä puhua. Siksi koulussa numero ei ollut siinä erityisen hyvä. Mutta sitten koulu loppui ja aloin käyttää englantia. Aloin puhua sitä ääneen itsekseni, lukemaan tekstejä ääneen, kirjoittamaan ulkomaisille kirjekavereille ja lähettämään Amnestyn vetoomuksia ympäri maailmaa. Aloin ajatellakin englanniksi. Ja niin musta tuli siinä hyvä. Erinomainen. Fluent. Enää en jäädy.
Ja sinä, Rinkeli, kirjoitat niin hyvin, niin hienosti. Aina. Olet tähti. ❤
TykkääTykkää
Hih, ihana ajatusryöppy tämäkin! Kiitos.
Sain kiinni, enkä aio lisätä mitään. <3 Kuten aiemminkin olen sanonut, arvostan suuresti, että minulle kirjoitetaan tällaisia sydämestä tulevia kommentteja. :')
TykkääTykkää
Apua, Anna! Olen lukenut nämä sun sanat joku tuhat kertaa. :') Kiitos. <3
Ja kiitän vielä niistä sanoista, jotka kirjoitit minulle oman blogisi puolella. Niin taisi elämä taas muistutella Elinalle jotakin jostakin – en vaan taas tajunnut. Lepo on varmaan ollut se ainoa asia, jota oikeasti olen tarvinnut. 🙂
Ihanaa, että ajatukset menee yksiin!
TykkääTykkää
Wou, en olisi uskonut, että Heidi ei aina ole ollut ystävä englannin kanssa! Taas yksi uusi puoli sinussa, jota ihailen. :')
Voi Heidi, sanasi merkkaavat niin paljon. ❤
TykkääTykkää