Silloin opin hyväksi
maalariksi.
Siveltimellä vetelin,
syntyi upeita tauluja.
Pitkiä vetoja
haaveista,
unelmista,
muistoista.
Maalasin itselleni hatun,
vaaleanpunainen lakin.
Pitkän heiluvan poninhännän.
Keveä askel
kuului kuvaan.
Ujutin jopa hiekan rahinan
lopulliseen mukaan.
Hahmottelin
ylpeän äidin,
leveän hymyn.
Taitoin väkisin
keskeltä kahtia.
Pakotin paperille
kaksinkerroin nauravan äidin.
Vetelin viivoja,
ryttäsin rutuksi,
sykkyräksi;
kuvaus onnesta,
lämpimästä tunteesta
ei ollut sisällä
vain paperilla.
Taulut olivat haaveita,
väreinä käytin muistoja,
säväyksen toivat unelmat.
Tummat varjot,
ne olivat todellisuutta.
Paperi oli hyvin haurasta.
Näyttely oli avoinna ainoastaan minulle.
Tykkään kysyä. Kysymysmerkit ovat kivoja. Ne vievät vähän vastuuta minulta. Tällä kertaa kuitenkin kysymisen sijaan varmana totean; on aika maalailun sijaan rakentaa oikeita kokemuksia. Edelleen muotoilen päässäni kuvauksia, joissa yhdistyvät haaveet, muistot ja unelmat. Erona entiseen näen kuitenkin sen, että minulla on mahdollisuus elää nuo kaikki hetket oikeasti. Tai siis. Avaimet roikkuvat kädessäni, enää tarvitsee kääntää rohkeasti lukkoa vastapäivään. Eikä vain kerran. Vaan opetella tarttumaan tilaisuuteen heti. Ilman ylimääräisiä ja hidastavia pohdintoja. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan! Joskus voi olla, että oven takana odottaa pettymys – tai voi siellä nököttää myös pelkkä välinpitämättömyys. Vaikea toisinaan uskoa, että nekin kuuluvat kokonaisuuteen, joka rakentuu isolta osin oven takaa löytyneistä onnellisista asioista.
Olen oppinut, että rakas muisto voi olla myös kokemus pettymyksestä.