Muistan. Isin nikkaroimat puujalat kesäpäivänä. Jostain syystä hain kaapin perukoilta veljen ikivanhat farkut ja vedin jalkaan ennen harjoittelua. Muistan. Meidän rakentaman havumajan omassa metsässä. Syysiltana maan ollessa jo roudassa kykimme siellä pilkkopimeässä kynttilän valossa. Erityisellä lämmöllä muistelen. Metsäretkiä isin kanssa syksyisin. Oleellisin osa oli termospullo täynnä kuumaa kaakaota. Muistan. Heiheihei lähetääks nyt Raxiin. Reissu taisi olla aina isin kesäloman kunniaksi – söinkin sen kunniaksi aina aika monta Margareta-pitsapalaa. Muistan edelleen tarkoin. Sen ainoan kerran, kun olen ollut isin kanssa elokuvissa. Menimme ihan autolla Helsinkiin ja olimme myöhästyä Ihmeperheestä tuntemattomaksi jääneen soihtukulkueen vuoksi. Muistan. Katselleeni silloin taivaalta hiljaa maahan leijailevia lumihiutaleita. Yritin niin kovin olla avuksi pöllönpöntön nostossa puuhun. Muistan. Jokaikinen kerta sen namipussin odottamassa kaapissani. Tunnistin sen sisällön aina isin valitsemaksi. Muistan. Kuinka ylpeä itsestäni olin auttaessani isiä. Sahasin saunapuita sitä mukaa kun isi niitä halkoi kirveellä. Se on ainoa hetki, jolloin olen pienessä mielessäni tuntenut olevani tasavertainen isin kanssa – en lapsi aikuisen vieressä. Muistan aina ja ikuisesti. Isin viikonloppujen nakkimunakkaat. Kyllä muistan. Itkeneeni isi-rukkaa. Ettei isille saa olla ilkeä. Muistan. Sen ainaisen kiireen lähtiessämme, minne vain. Sen isin valkoisen t-paidan ja deodorantin tuoksun autossa. Muistan. Kun makasin hauraana ja hiljaa. Ja annoin pehmoleijonalle nimeksi Pikku-Hiuksi, sillä kun oli yhtä monta hiusta päässä kuin isillä.

Muistan. Ajatelleeni isin hymyn olevan ehkä maailman kiltein.

Joskus joitakin asioita on vaikea selittää. Ja ymmärtää. Silloin minä yleensä muistelen.