Miten mielikuva toisesta muodostuu.

On aina yhtä jännittävää odottaa mielikuvan syntymistä. Etenkin jos en tunne ihmistä vielä kovinkaan hyvin tai tapaan häntä aina vain samanlaisessa ympäristössä. Kaikkein hienoimmalta mielikuvan luominen tuntuu silloin, kun huomaan sen muodostuvan ainoastaan objektiivisista havainnoista: en lähde rakentamaan kulkevien puheiden tai ennakkoluulojen varaan. Mielestäni on hurjan mielenkiintoista pohtia, miksi joskus muodostamani mielikuva poikkeaa täysin siitä, mitä kyseinen henkilö itse kertoo minästään. Sinä oletkin siis suupaltti? Viestittääkö hän ehkä huomaamattaan eleillään jostakin piileskelevästä. Vai tulkitsenko minä kaikessa objektiivisuudessani kuitenkin liian subjektiivisesti.

Mielikuva voi muodostua merkityksettömämmistäkin asioista. Esimerkiksi valinnoista, joilla ei oikeastaan ole väliä: palautanko tehtävän tänään vai huomenna, kun deadline on ylihuomenna. Uusi tuttuni tykkää tehdä selkeästi asioita hyvissä ajoin. Huomaan hänen ratkaisujensa noudattavan usein saman tien alta pois -mentaliteettia. Kuvailisin häntä ehkä järjestelmälliseksi ja käytännölliseksi ihmiseksi, jos joku kysyisi. Sellaiseksi, joka mieluummin tarttuu työhön kuin voivottelee tekemättömiä hommia. Elämän realiteetit hyvin tuntevaksi. Minä olen oppinut ajattelemaan häntä rempseänä, mutta samalla hyvin levollisena persoonana. Uskon hänen elävän ojennuksessa olevien kenkien ja suorassa rivissä jököttävien rasvapurkkien seassa, vaikka en tiedäkään hänen hekilökohtaisesta elämästään paljoakaan. Sillä tunne hänet tällä hetkellä vain yhdessä ympäristössä. 

Siitä lähtien kun minua ala-asteella uuteen kaupunkiin muutettuani luultiin mykäksi, olen alkanut ajattelemaan itsestäni muotoutuvaa mielikuvaa. Millainen mielikuva toisille minusta syntyy? En ole koskaan ajatellut, että mielikuva tulisi jollain tapaa itse luoda – se vain syntyy. Ja niin on parasta. Sillä itse ainakin maistan heti väkisin toiselle syötetyn mielikuvan. Vähän feikki. 

Muistan, kuinka joku kuvaili joskus minua jossain leikintapaisessa aina-iloiseksi-Elinaksi. Se särähti pahasti sillä hetkellä korvaani, koska kotoa lähtiessäni olin juuri tsempannut itseäni, jotta jaksaisin hymyillä leveästi. Olo oli kuin valehtelijalla, vaikka en tahallani minkäänlaista kulissia ollutkaan pystytellyt. Tuolloinkin pohdin kovasti, millaiselta ihmiseltä muiden silmissä mahdan vaikuttaa. Rippileirillä pahviini kirjoitettiin ”ihana pihapeli-Elina, aina mukana” tai jotain sentapaista. Siitä tosin tiesin heti, mistä moinen mielikuva oli kirjoittajalle syntynyt: ihan selkeästi etenkin nuorempana kukoistaneesta kilpailuvietistäni.