Pienen pieni tarinan tynkä. Se alkaa siten, että aurinko paistaa. Nähtävissä taivaalla on vain muutama ohut pilvirypäs. Oma askeleeni kulkee rytmiä tump-tump-tump, mutta Vilin vetää vielä paremmin – hauva jolkottaa edellä hyvän matkan päästä minusta. Vili myös seilaa. Se nimittäin kiirehtii kävelytien toiselta puolelta toiselle. Ja taas takaisin. Hajujen perässä, luulisin. Nähdessäni kauempana edessä meitä kohti polkevan pyöräilijän hermostun jo etukäteen. En Vilille enkä oikeastaan pyöräilijällekään, vaan saapuvalle kiukulle. Ennakoin jo rumaa irvistystä tai puivaa nyrkkiä, no, vähintäänkin kiukkuista katsetta, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotakin koiran aisoissa pitämisestä. Huokaisen pyörän viuhahdukselle. Mutta samalla sekunnilla kuitenkin seisahdun hämmästyksissäni: sehän aivan selkeästi hymyili leveästi sekä minulle että hauvalle. Jatkan jalan laittamista toisen eteen, vaikka oikeasti keskitynkin ainoastaan arvioimaan omia ajatuksiani ympäröivästä maailmasta.
Oli jollain tapaa hätkähdyttävää tajuta, millaiseksi sitä oikeasti maailman tiedostamattaan mieltää: kuinka ennakoi, mitä olettaa ja millaista odottaa. Koska kai kaikki sellainen on rakentunut kokemuksista, ei turhanpäiväisestä. Monessa tilanteessa – etenkin tuntemattomien ihmisten kanssa – automaattisesti ennakoin kulmien kurtistusta tai kiukkua (tai ainakin korostetun välinpitämätöntä suhtautumista, joka muuten tuntuu joskus ikävimmältä). Oli tilanne sitten kassajonossa tai liikenteessä, oli tilanteessa jokin ongelma tai ei.
Ja se vetää olon surumieliseksi.
Olisi kiva, jos ihmiset osaisivat hymyillä useammin muillekin kuin oman lähielämän jutuille.
Elina Heidi Rinkeli 