Kyllä, olen itsekin todella utelias. Enkä vain välillä, vaan oikeastaan ihan aina ja kaiken suhteen. Muistan, kun pienenä heitettiin oota-mä-kerron-sulle-salaisuuden-eiku-enpäs-kerrokaan-hahaa-heittoja. Se oli nimittäin varma tapa saada minut kiemurtelemaan tuskissani – salaisuuden paljastumiseen saakka. Ja itse asiassa oli aivan sama, oliko varjeltu salaisuus luokkaa ”mulla on takapihalla norsu”. Sillä se kutkuttavan kismittävä olo, joka ylsi aina mahanpohjasta ajatuksiin asti, hälveni sillä sekunnilla, kun vain sain kuulla totuuden. Yhä tänäkin päivänä, jos minulle erehtyy huikkaamaan ”jutellaan illalla” tai ”arvaa mitä”, voi olla varma, ettei säästy pienimuotoiselta hiillostukselta. 

Joten siis kyllä: minä ymmärrän sisällä korventavaa uteliaisuutta. Tilannetajuttomuutta tai epämukavan olon tuottamista en sen sijaan käsitä.

On asioita, jotka ymmärtää vasta aikuisena. Että mitä jollakin oikeasti tarkoitetaan, miltä se ehkä tuntuu ja miksi se jokin ei ole kovin kivaa. Sitten on lisäksi asioita, jotka ilmaantuvat elämään aika säännönmukaisesti sitten, kun on viettänyt määrätyn vuosimäärän toisen kanssa saman katon alla. 

Tosiaan syntyvät toisten silkasta uteliaisuudesta.

Pidän juttutuokioista ihmisten kanssa ja jos yhtään toinen tuntuu läheiseltä, olen valmis puhumaan omasta elämästänikin. Myös huumoriheitot ovat mielestäni usein hupaisia ja niille on helppo viitata nauraen kintaalla, jos jokin tuntuu liialta utelulta. Avainasemassa kai onkin tilannetaju. Oikeastaan liiasta utelusta – tai jopa suoranaisesta vihjailusta –  syntyvän epämukavan olon tunnistaminen ei omasta mielestäni ainakaan ole järin hankalaa. Viimeistään sen pitäisi olla varoitusmerkki siitä, että häilyvän ups-taisin-mennä-uteliaisuuteni-kanssa-hieman-yli-rajan ylittäminen alkaa olla aika ajankohtainen.

On ollut miltei pelottavaa huomata, että niin vain tulee omaankin elämään se, josta on kuullut noin miljoona tarinaa, mutta koskaan ei sitten kuitenkaan ole ymmärtänyt, mikä siinä niin kovin ärsyttää. 

No nyt vähän jo tajuaa.

Tutun ja puolitutun kanssa keskustelemisen voisi aivan huoletta aloittaa nykyisin aina muutamalla faktalla: voi katso, tyhjä on toistaiseksi vasen nimetön ja oi kyllä, kuusi vuotta ollaan kuljettu käsi kädessä. Säästyisi siten keskustelun kumpikin osapuoli vihjailevilta kysymyksiltä ja väkinäisiltä hörähdyksiltä.