Tulinpa illalla hiuksia selvitellessäni ajatelleeksi.

Pienenä mua kauhistutti suunnattomasti hiushaituvat. Mä käskin äitiä aina tiukentamaan ja vielä kerran tiukentamaan palmikoita. Sitten lopulta mä pidin lettejä päässäni juuri niin kauan kuin ensimmäiset kurittomat hiushaituvat punkesivat ulos palmikoista.

Joten kai mä olen jotain tähän päivään mennessä oppinut. Elämästä ja itsestäni. Sillä nykyisin mä olen armeliaampi mun pikkuhiushaituville; ne ovat mun huolettomamman puolen ilmentäjiä. Myönnän, että mulla kesti nuorempana irrottautua tavasta kontrolloida jokaista suortuvaa. Kun mä vetäisen tänäpäivänä huolettoman sykerön päähäni, mun mielikin on aina huolettomampi – senpä vuoksi mä en usko, että ulkoinen olemus on täysin merkityksetön. Okei. Mitä huolittelemattomamman näköinen mä olen, sitä huolettomammaksi – ja aidommaksi – mä tunnen itseni. Mikä on joskus vähän hankalaa, kun pitää pakosti pukeutua paremmin.

Mutta se mun sykerö. Se on vähän kuin antenni mun päässä. Kasaan sen hiuksista aina, kun koen tarvitsevani vähemmän pingottunutta mieltä. Auttaa ihan tutkitusti.