Minä ja hän.

Tässä on kertomus minästä ja hänestä. Eli toisin sanoen minuudesta. Olipa kerran siis minä ja hän, he, joiden tarina on edelleen käynnissä.

Hän kulkee aina edellä. Minä aina perässä.

Hän tietää aina paremmin. Minä aina vähemmän.

Hän osaa aina kaiken. Minä aina vain puolet siitä.

Hän haluaa minuudesta aina jotakin enemmän. Minä ei aina halua minuudesta mitään.

Ja hän kertoo sen aina sättimällä, puutteita luettelemalla. Tyytyväisyys minuuteen ei lukeudu häneen. Hän nimittäin elää tyytymättömyydestä; elon ehtonsa se on. Hän on kahdesta äänekkäämpi, minä hiljaisempi. Etulyöntiasemahan se sellainen – pystyy huutelullaan peittämään alleen kuiskaukset hetken seisahtumisesta. Hän on saappaan verran minää aina edellä. Tarkoituksenaan ehkä osoittaa, minne asti on minän vielä päästävä.

”Minä, olet vasta jotakin hypättyäsi tämän hiekkaan piirretyn viivan yli!”, hän usein huutelee minälle. Toisina päivinä hän hyppyyttää mahdottomuuksienkin yli. Usein hän tyytyy vain kertomaan riittämättömyydestä.

Hän haluaisi kasvattaa minuudesta jotakin mahtavaa, kai. Koska miksi muuten hän asettaisi jatkuvasti tavoitteita minälle. Minä vaan harvoin tahtoo mitään sellaista – jos koskaan. Minä kun haluaisi koettaa olla vain sellainen kuin sattuu olemaan. ”Tässä on hyvä näin”, minä usein kuin varkain pohtii. Hankalaksi minän toiveen vain tekee hänen kovaäänisyys ja periksiantamattomuus.

Ei hän paha ole. Täysin sopimaton tosin kyllä minän kanssa elämään. Ehkä sen vuoksi he ovat edelleen minä ja hän. Mahtavatkohan koskaan kasvaa yhdeksi minuudeksi.

Se olisi minän ja hänen tarinan loppu. Minällä on siihen jo hoppu. Joku päivä varmasti vielä hänelläkin on toiveena samainen loppu.