Ja kaatosade huuhtoi mun ajatuksia.

”Se valui pään sisältä pitkin poskia. Valahti vatsan kautta alas jalkoja. Tämä näin: lähtökohtaisesti riittämätön ihminen. Sattui yhtäkkisesti ymmärtää omaa ajatusta. Teki kyynelten verran kipeää todeta, että edelleen. Elän sellaisesta lähtokohdasta elämääni. Vaikka vahingossa vain. Koko tajuamisen tuskallinen sisältö poltteli kasvoilla; jokainen riittävyyden osoitus on jymy-yllätys, vaikka ei kai tulisi sallia voittajaoloa sellaisesta. Sillä riittävä ihminen on aivan jokaiselle toiselle eikä riittämättömyyden tunteella pitäisi selittää toisen tekoa sivuuttaa. Kai sitä vain itse antaa sivuuttamisen siivuttaa viipaleiksi omaa riittävyyttä.

Olin kai luullut olevani jo matkalla lähtökohtaisesti riittämättömästä lähtökohtaisesti sopivaksi. Tai ainakin riittäväksi Rinkeliksi.”

Ja kaatosade uutti musta paljon pois.