Aurinkoni laskee etelään.
Nousen yöaikaan aamuun.
Kaatosateessa olen kiireettömin.
Laulan ajatukseni  sävelittä.
Rikon kuplani vasta itse lyijykynällä.

Uskon siilin pehmeisiin piikkeihin
ja lentämisen taitavien lintujen tahtotiloihin.
Luotan vain toteen.
Hymyilen herkimmin ajatuksien aikeille.
Navigaattori on vain matkaseuralaiseni.

Näet minun pääni.
Mutta mites tämä perässä tuleva
hännänpääni.

”Joskus mulla on ollut huoli, että mun pitäisi heti kättelyssä heittää väliimme hännänpääni. Näyttää muutakin kuin pääni. Niin kertoa, mikä mä oikeasti olen peiton päältä käärittyäni. Oli mulla huoli, että mut nähdään väärin. Siis pelkkä olkapäiden välinen pääni. Ja jätetään huomiotta jokaisen ihmisen perässään vetämä historiasta koostuva häntä. Sillä sääli olisi heittää hukkaan edes sen päätä.

Oikeastaan olen aina toivonut hännänpään olevan syy pitää tästä näin.”