Heipsan!

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla vääntäydyt ylös sängystä väsyneenä ja kiukkuisena, raahaudut suihkuun ja kiroat opiskelun alimpaan helvettiin? Jep, minäkin tiedän. Mutta tiedäthän myös sen ihanan, niin keventävän olon, kun luet koulusähköpostiasi silmät ristissä vain tarkistaaksesi millaisen läksyvuoren olet unohtanut tehdä, mutta huomaatkin opettajalta tulleen viestin? Viestin, joka sillä hetkellä tuntuu suoranaiselta taivaanlahjalta ja jonka sisältö saa sinut vaipumaan takaisin lämpimän peiton alle hymy huulilla – päivä, tai ainakin aamu, pelastettu.

En kuitenkaan hautautunut peiton alle, vaan tulin silmät ristissä raapustelemaan tekstiä tänne bloggeriin 😉

Viikonlopun (ja presidentinvaalien) kunniaksi Ässä taiteili omilla kätösillään minulle varsinaisen manikyyrin. Aika vaikuttavaa, vai mitä sanotte? Kynsitarrat ja kaikki. Voittaa melkein Marielinan manikyyrin! Käytettiin uutta Lumenen kynsilakkaani, jonka ostin muutama viikko sitten alennuksesta. Pinkkiähän sen olla pitää 😉

Sunnuntaina jänskäsin illalla kotona äidin kanssa vaalien tuloksia ja menihän se niin kuin olin veikannutkin: Haavisto ja Niinistö toiselle kierrokselle. Käytiin heti aamusta äänestämässä läheisellä ala-asteella ja jo silloin jono kiemurteli ulos saakka. Moni, äiti mukaan lukien,  jonossa jupisikin, ettei muista ikinä jonottaneensa äänestämään. Itselläni nyt ei ole kovin paljon vielä kokemusta, mutta en kyllä muista pikkutyttönä kertaakaan seisoneeni tylsistyneenä jonossa, kun aikuiset hoitivat kansalaisvelvollisuuttaan.

Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan. Ihan käsittämätöntä, ettei joitakin ihmisiä kiinnosta nähtävästi Suomen asiat ja tuleva presidentti, kun eivät kerta käy äänestämässä tai ”kanattavat Aku Ankkaa”. Äänestysprosenttihan oli alhaisempi tänä vuonna kuin kuusi vuotta sitten. Kyllä se yksikin ääni on tärkeä. Mitä jos kaikki ajattelevisat, ettei se yksi oma ääni kuitenkaan vaikuta suuntaan tai toiseen? Nykysuomalaiset eivät tässäkään asiassa nähtävästi osaa arvostaa sitä, mitä meillä on: äänioikeus, mahdollisuus vaikuttaa maamme asioihin, kun ei muusta ole tietoa. Toisissa maissa ainoastaan yksi ihminen päättää miljoonien  ihmisten asioista, eikä yksittäisellä kansalaisella ole minkäänlaista, edes pientä mahdollisuutta vaikuttaa. Äänioikeus onkin mielestäni etuoikeus, ei niinkään velvollisuus. Kaikki täysi-ikäiset siis toisen kierroksen vaaliuurnille. Olen sitä mieltä, että mikään ei ole vielä varmaa: 1,3 miljoonaa ääntä jakamatta (miinus niiden lurjusten äänet, jotka jättävät käyttämättä mahdollisuuden vaikuttaa).

Nyt hilppasen kuskaamaan äidin asemalle ja syömään aamupalaa ennen kuin lähden itse viimeisille oppitunneille. Sniff, jollain tavoin surullista (haha, no vitsi vitsi!). Mitä teidän aamuunne kuuluu? 🙂