Taas kerran tuli todistettua, ettei kissa pääse karvoistaan. Tai minä en pääse – no karvoistakaan – pinttyneistä tavoistani. Täällä sitä taas nimittäin kökötetään jo toista tuntia hereillä, vaikka eilinen nukkumaanmeno venähtikin. Ja periaatteessa väsymyskin painaa. Kaikesta huolimatta ponkaisin ding ylös tasan klo 6.10, kuten arkiaamuisin tuppaan nousemaan. Ei sitä kuulkaas vielä tajua, että lukio on suurella todennäköisyydellä (kopkopkop) minun osaltani nyt ohitse! Eilen laskin viimeiset matematiikan laskut vähään aikaan, oikiksessa kun matikalla ei tee mitään;) Tiukka rutistus se eilinen kuusituntinen oli, mutta eiköhän sieltä pisteitä tule riittävästi ainakin läpipääsyyn. Huh huh sanon minä.

Eilen suoraan kirjoituksista matkani jatkui Pasilaan valmennuskurssitapaamisen. Kaiken yleisen löpinän lisäksi kuulimme jo prosessioikeudesta luennon. Odotin sitä hiukan kauhulla: mitä jos nyt tässä vaiheessa huomaan, ettei tämä olekaan minun juttuni? Mitä jos huomaan, etteivät lakipykälät kiinnosta minua laisinkaan? Kaikki kun ovat toitottaneet, kuinka oma kiinnostus on koko oikisprosessin lähtökohta. Luennolla koin kuitenkin aivan uuden tunteen. Sellaisen tunteen, joka esimerkiksi lukio-opiskelusta on puuttunut täysin: halusin imeä kaiken tulevan informaation itseeni, olin todella kiinnostunut, halusin oppia lisää ja lisää. Luennolla ei tarvinnutkaan taistella haukotusta vastaan (vaikka väsynyt päivästä olinkin) tai esittää, että ”hei mä olen ihan kartalla joo”. Tänä viikonloppuna aion käydä ennakkomateriaalin kimppuun:)

 Tänään kuitenkin ajattelin pyhittää lepopäivän, jonka olen ansainnutkin. Stressivapaa päivä. Ehkäpä jopa uskaltaudun herkuttelemaan!

Ruoasta puheen ollen, eilen huomasin ihan konkreettisesti, kuinka riittävä syöminen on tae sille, että ajatus luistaa ja keskittyminen ei herpaannu. Söin leivän ja mehukeiton kirjoitusten alkupuolella ja kellon lähestyessä yhtä ajatus rupesi takkuamaan: se puuroutua, olin joutua taas paniikin valtaan. Sitten päätin hetken mielijohteesta lapata suuhuni varmuuden vuoksi mukaan ottamani cottifrutin ja johan numerot paperilla rupesivat selkeytymään. Uskon, että juuri tuon välipalan ansiosta sain ratkaistua viimeisen tehtävän kymmenestä, joka luultavasti meni vieläpä suurinpiirtein oikein:) Tämä opetti myös sen, että sen lisäksi, että tulevana keväänä panostan täysillä lukemiseen, on minun panostettava vähintäänkin yhtä paljon myös syömiseen.