Por favor! Elämä on ollut viime viikot (tai tarkemmin ajateltuna useampi kuukausi!!) ihan hullua: kaamea stressi päällä ja yöunet ovat jääneet vain joihinkin tunteihin – kun tavallisesti päänuppini tarvitsisi sen kahdeksan-yhdeksän tuntia kyetäkseni käyttäytymään kuin ihminen. Maailmani on fokusoitunut kirjojen sivuille ja sen luetteloihin, ulkomaailma on jäänyt tyystin. Eihän tämä ihmisen hommaa ole ollut: lukea nyt viittätoista tuntia päivässä ja nukkua lääkkeiden turvin.
Ja suoraan sanoen näytänkin ihan eläväkuolleelta, paino sanalla kuollut. Äidin, Santun ja parhaan ystäväni kanssa tehtiinkin päätös, ettei tästä pääsykoerumbasta ainakaan tänä vuonna, tässä tilanteessa, tule mitään. Ei terveyttä voi uhrata opiskeluiden vuoksi. Terveys tulee aina ensisijassa – minä jos joku sen tiedän. Ja niin monta vuotta on mennyt nuoruudestani hukkaan, itseni kiduttamiseen, että vähintä, mitä voin itseni hyväksi tällä hetkellä tehdä, on pitää välivuosi ja rauhoittua. Parannella loppuun asti itseni ja katsoa ensi keväänä uudestaan. Oli se hakukohde sitten mikä vain. Ei se välivuoden pitäminen mitään ennenkuulumatonta ole, moni päätyy samaan ratkaisuun.
Saatat pohtia sitä, kuinka kirjoituksestani paistaa läpi selittelyn maku: totta. Olen joutunut selittelemaan, vakuuttelemaan itselleni ratkaisuni oikeellisuutta, pakkottamaan itseni jättämään tämän luku-urakan kesken. Se pieni täydellisyyden tavoittelija, joka balettitangon ääressä ojenteli kuuliaisesti nilkkoja ja näppäili muskarissa kannelta kiltisti muiden leikkiessä ja riehuessa vieressä ja joka myöhemmin kolmosen kevätjuhlista kotiin taapertaessaan itki kympin todistustaan vakuuttuneena siitä, että seuraavana vuonna se varmasti on jo moninkertaisesti huonompi, ei ole tähän päivään asti hiljentynyt: luovuttaja, heikko se sättii.
Mutta aina voi opetella. Opetella ensin sietämään itseään, sallimaan itselleen toisinaan sen helpomman tien kuljettavaksi ilman itsensä jokahetkistä piiskaamista, myöntämään, ettei elämä ole vain suorittamista, eikä jatkuva täydellisyyden tavoittelu ole oman arvoni mittari: on ihan okei toisinaan antaa periksi tai jopa epäonnistua. Ja ehkä joku aurinkoinen päivä opin vielä aamulla sängyssä toteamaan itselleni: tänään minä aion vain olla.
Tiedättekö, ihan kuin iso järkäle olisi tipahtanut rintani päältä. Uskallan taas ajatella seuraavaa päivää, viikkoa, toukokuuta ja kesää. Itseasiassa odotan tulevaa.
Ja mikä ihaninta teidän kannaltanne: blogi heräilee taas eloon samaa tahtia kuin minäkin!
Elina
Elina Heidi Rinkeli 
jipii, meidän onni! <: Täällä ollaan jo kaipailtu kuulumisia.
TykkääTykkää
Niin, nyt ehditään enemmän näkemäänkin:) Ja meidän pitää suunnitella jotain mukavia jutskia nyt kevääksi ja kesäksi! Oli tämä oikea päätös, kun nyt pari päivää myöhemmin ajattelen.
TykkääTykkää
Olipahan vaikuttavasti kirjoitettu teksti Elina. Mä täällä kyynel silmässä lueskelen tätä sun päivitystä ja kuten sulle jo lauantaina sanoinkin, niin oon oikeesti tosi ylpeä tosta sun päätöksestä. Ihanaa, että annat itsesi hengähtää – ja päivittää taas blogia kun mäkin tieni tänne löysin 😉
TykkääTykkää
Voi ihanaa, kun on noin kultasia ystäviä<3
TykkääTykkää