Uncategorized

Itkupäivä

Se alkoi jo aamusta. Väkertelin keittiössä ylioppilasjuhliini koristeita ja kuuntelin sivukorvalla aamuteeveetä. Rovaniemeläinen nainen kertoi elämästään ja siitä, kuinka kova paikka oli menettää oma äiti ja pieni tytär auto-onnettomuudessa. Liikutuin niin, että oli kaivettava Nessua. Toisaalta taisi muutama silkkipaperinpala kostua myös silloin, kun tuo sama nainen kertoi häntä kohdanneesta onnesta, nelosistaan. Kyllä, olen aika herkkä ja tirauttelen kyyneliä helposti, mutta tänään on ollut jotenkin erityisen tunteikas päivä.

Tässä kohtaa aamua tunteet olivat vielä jotenkin kuten hallinnassa…

…mutta itkuksihan se koko päivä sitten meni.

Pidin lounastauon arkartelusta ja lämmitin täytettä kurnivaan vatsaan. Lueskelin samalla  naistenlehtiä, kuten minulla on tapana usein syödessäni yksin. Ei tule niin yksinäinen olo. No eihän siitäkään mitään tahtonut tulla, kun silmäni osuivat juttuun vanhemmista, joiden molemmat pienet pojat olivat viettäneet lyhyeestä elämästään aivan liikaa aikaa sairaaloissa ja kontrollikäynneillä. Kyynel silmäkulmassa söin loppuun sosekeittoni murehtien samalla maailman epäoikeudenmukaisuutta ja muita elämän suuria asioita. Nyt hiukan hymyilyttää, kun kuvittelen itseni pöydän ääressä muumikulho täynnä maailman pahuutta ja pää täynnä sosekeittoa – eikunsiis.

Eihän se melankolia lehtijuttuun jäänyt, sain siitä oikeastaan vain lisää potkua suruuni. Tällainen kyynelehtiminen ei oikeasti ole mitään vakavaa tai sellaista ahdistavaa, vaan pikemminkin terapeuttista. Ei se tosin kivakivaakaan ole, mutta jollain tavoin kuitenkin sellaista – äh no terapeuttista. Joskus on oman mielenterveyden kannalta hyvä päästää kyynelkanavat virtaamaan.

Ystäväni oli jakanut Freemanin kappaleen Oot mun kaikuluotain feisbuukissa seinällään, ja arvatkaapa, kuka kuunteli kyseistä kappaletta seuraavat kaksi tuntia taukoamatta sormet liimautuneena yhteen ja kyyneleet poskilla? Itkeskelin ensin ihania ystäviäni: kuinka olenkaan saanut niin kultaisia ihmisiä ympärilleni. Sitten itkeskelin vähän ihanaa äitiäni, joka jaksaa aina olla tukenani sekä poikaystävääni, josta on tullut minulle parin vuoden aikana toiseksi läheisin ihminen (heti äidin jälkeen). Oikeastaan laajensin tunteiluani koko perheeseeni. Mietin myös, kuinka hienosti olenkaan selvinnyt rankoista viime vuosista ja sitä, miksi juuri minua kohtasi monta vuotta kestävä sairaus. Ja samalla koko tämän ajan pyörittelin valkoisia ja mustia silkkipaperipalloja ja liimasin niitä pahville. Hiukan hermostuinkin, kun pallerot eivät irronneet tahmaisista sormista. Kieltämättä taidan olla hiukan höpsö. Huomaan sen itsekin, nimittäin nyt kun luen tätä tekstiä:)

Muutama pallero vielä, mutta ei yhtään kyyneltä enää, kiitos. Kaikista hassuintahan tässä on se, että minulla on tällä hetkellä kaikki hyvin. Oikein hyvin. Joskus tulee vain tällaisia päiviä, että on pakko saada tunteilla yksin ja rauhassa. Se tekee hyvää. Onko tämä kenellekään muulle tuttua?

Nyt vähän hymyä huuleen  ja hyppään pyörän selkään. Lähdetään Santun kanssa polkemaan järvi ympäri. Eihän sitä ole suunniteltu kuin vuosi:)

Xx Elina

Ps. Sain juuri 5 minuutin sisällä kaksi pyyntöä työhaastatteluun ja taaskaan en muistanut, että olen kyseisiin paikkoihin jotain hakemuksia lähettänyt, hups:D

2 thoughts on “Itkupäivä

  1. Oows, vähän ihana tää kirjoitus! Ja toi Freemanin Kaikuluotain on niin tunteellinen. Mä kanssa kuuntelin sitä silloin koko illan 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s