Olen ollut lapsesta asti aika vilkas. Tai siis vilkas siinä mielessä, että olen aina ollut meneväinen ja tykännyt touhuta kaikkea: tylsistyn nopeasti pelkkään oleiluun. Olen pienestä pitäen käynyt harrastuksissa, esiintynyt kevätnäytöksissä ja osallistunut kisoihin. Toisaalta vieraampien ihmisten seurassa olen (vieläkin) kovin ujo ja hiljainen, jättäydyn suosiolla taka-alalle (suupaltti minusta kehkeytyy vasta tuttujen ja turvallisten ihmisten seurassa;). 

Kuitenkin, liikkuminen on aina kuulunut merkittävänä osana elämääni: olen harrastanut balettia, jazzia, ratsastusta, lenkkeilyä, zumbaa, agilityä hauvan kanssa sekä nyt uusimpana salilla treenailua. Lisäksi olisin halunnut (ja haluan kyllä edelleenkin) kokeilla vaikka kuinka montaa muuta lajia, kuten yleisurheilua ja suunnistusta. Vaikka en edes osaa ajatella, millaista elämä olisi ilman liikuntaa ja sen tuomaa hyvää oloa, on suhteeni urheiluun kuitenkin vaihdellut, eikä se aina ole ollut aivan helppo – etenkään parina viime vuotena.

Pienenä sitä liikkui ihan puhtaasta ilosta. Tai ei sitä edes ajatellut, että ”nytpä lähden lenkille liikkumaan”. Tanssin, koska rakastin leikkiä balleriinaa, ratsastin, koska hepat olivat parasta, mitä tiesin. Yhä edelleenkin tanssi on lähellä sydäntäni ja talli on paikka, jossa murheet ja ahdistus unohtuvat ja jossa todella (näin kliseisesti sanottuna) elän hetkessä. Nyt vanhempana huomaan, että se aito liikunnanilo painuu helposti jonnekin pakonomaisuuden ja yhteiskunnan luomien paineiden alle: on liikuttava pysyäkseen vaadituissa mitoissa, vaikuttaakseen sporttiselta ja itsestään huolehtivalta. Ja kuka ne vaatimukset, paineet ja odotukset luo? Osaksi tämän hetkinen yhteiskunta ja media kyllä, mutta loppupelissä kuitenkin minä itse. Miksi ihmeessä annan ulkopuolisten tahojen vaikuttaa niin paljon omaan elämääni? Kysehän on kuitenkin kai minusta, ei siitä, mitä muut minusta sattuvat ajattelemaan. Koko tämän ajatuksen voisi varmaan laajentaa koskemaan ihan kaikkea nykymaailmassa vallalla olevia, usein aivan järjettömiä, vaatimuksia: sairaalloista laihuutta tai vastaavasti piukkaa, huippuunsa viritettyä, lihaksikasta vartaloa, korpuksi paahtunutta ihoa, sokaisevan valkoisia hampaita jne. Listaa nyt voisi jatkaa vaikka kuinka. Mitä jos seuraavalla kerralla peiliin katsahtaessani antaisinkin itselleni luvan löysäillä väsymyksen pois sohvalla tai juoda useamman kupin kahvia hampaiden värjäytymisen uhasta huolimatta. Syödä hamppariaterian kiloista välittämättä. 

Näillä eväillä uskon, että sen toisinaan kadoksissa olevan ilon ja tietyllä tapaa lapsenmielisen ajattelun saa pidettyä mukana urheilussa – ja ihan koko elämässä:) Parasta kauneudenhoitoa on mielen ja kehon hyvinvoinnista ja tasapainosta huolehtiminen. 

Ja vihdoin siihen asiaan, liikuntakalenteriin. Liikkumiseni on ollut lähiviikoina hiukan yksipuolista, myönnetään.    Aurinko ja kevät ovat tehneet tehtävänsä: en kertakaikkiaan ole jaksanut mönkiä kuntosaliluolaan, vaan olen pistellyt mieluummin menemään lenkkitossut jalassa ulkona. Ylempänä olevasta tekstistä viisastuneena, miksi minun pitäisikään? Ehtii niitä lihaksia treenailla myöhemminkin.

maanatai: lenkki (vakkarikierros n. 45-50 min)

tiistai: lenkki (+ vappujorailu)

keskiviikko: lenkki

torstai: lepo

perjantai: let’s zumba!

lauantai: ratsastusta (estetunti)

sunnuntai: taas sitä hölköttelyä

Tämä viikko on näyttänyt aikalailla samalta, paitsi maanantaina kävin polkaisemassa Tuusulan järven ympäri ja keskiviikkona olin heppailemassa. Tänään luvassa lepoa ja kunnollinen rentoutumispäivä. Kampaaja on nimittäin varattu kello kolmeksi, ah<3

Sade ja harmaa sää vetää hiukan mielen matalaksi, mutta koetetaan pitää lippu korkealla siitä huolimatta – etenkin illalla klo 20;)

Elina

Ps. Huomasin vasta, että tämä koko blogi näyttää ihan oudolta Mozilla Firefoxilla ja pikkuisen myös Google Chromella! Olen itse käyttänyt tähän asti Exploreria. Älkää siis ihmetelkö, jos esimerkiksi postausten otsikot näyttävät vähän alkukantaisilta:D Koetan korjailla asiaa.