Tuntuu tosi hurjalta, että en tiedä yhtään, mitä syksy tuo tullessaan: missä asun ja kenen kanssa, haenko opiskelemaan vai jatkanko työntekoa, onko minulla jo vici-tatuointini? Hurjaa on myös se, että vihdoin meidän oma koti, joka on alkanut todella tuntumaan näiden vuosien ajan kodilta, on nyt myyty. Meidän kodista tulee toisten ihmisten koti. Välillä minut valtaa suru siitä, että haluaisin vain kaiken pysyvän ennallaan. Näin on hyvä. Välillä tuo suru kasvaa jo paniikiksi. Toisaalta tulee hetkiä, jolloin ajattelen, että on jo todella aika itsenäistyä, koska lähentelen jo kahtakymppiä. Mutta onko tuo tunne vain velvollisuudentunnetta vai oikeata halua?

Me olemme äidin kanssa niin läheisiä, että tiedän muuton olevan kova pala myös hänelle. Harvan äidin ja tyttären välinen side on yhtä vahva ja tiivis. Olemme kokeneet yhdessä niin paljon. Äiti on pelastanut minut.

Vuokrakämppiä on lähiviikot siis selailtu ahkerasti ja välillä ihan oikeasti epätoivo meinaa iskeä, kun sopivaa ei tunnu löytyvän. Joko vuokra on aivan liian korkea, sijainti huono tai yksinkertaisesti tarjolla ei vain ole vapaita kohteita.

Hurjaa ja kurjaa.

Jottei nyt ihan liian iloiseksi tämä postaus menisi (huomaathan sarkasmin:) totean tähän loppuun vielä, että ei eilinenkään ihan putkeen mennyt. Työpäivä päättyi nimittäin terveyskeskukseen. Jos jotain hyvää haluaa tapahtuneesta hakea, niin luultavasti minua ei komenneta ihan heti uudestaan kiireapulaiseksi Lintsiburgerin saliin, haha. 

Niin ja kivaa on myös se, että lähdemme äidin kanssa tänään Turkuun kesäteatteriin. Siis ihan oikeasti on kiwaa (kaikkien muiden mielestä paitsi Rosan..;)!

Hejsan Åbo -vi ses Helsinfors!

Rentoilua jokaisen viikonloppuun:-)