Aamu. Auringonpaiste. Lämpötila lähentelee kahtakymmentä. Yllätys. Meteorologien erhe. Minun onneni. Rauha. Juustoruispoikaa. Kesän viimeisiä mansikoita ja pensasmustikoita luontojugurtin kanssa. Musiikkikanavan Elokuu. Kaksi kokonaista kuppia kahvia. Märkä nuolaisu kasvoille. Äidin hyvän huomenen toivotukset.

Kello lähentelee jo yhdeksää. Vihdoin voi lähteä salille. Aamut ovat ihania. Päivän parasta aikaa.

Tänään tein havainnon, josta tulin erittäin iloiseksi. Samalla, kun olen saanut elämääni järjestykseen, toisin sanoen terveemmäksi, itsetuntoni ja itseluottamukseni on pikku hiljaa kavunnut porras portaalta korkeammalle. Minä voin aivan samalla tavoin käydä salilla nostelemassa juuri minulle sopivia painoja, käyttää juuri sellaisia vaatteita kuin itse haluan, päättä itse haluanko todella lähteä illalla juhlimaan vai jäädä mieluummin kotiin lepäämään. 

Tuntui taas isolta kynnykseltä lähteä salille. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut ja jaksanut, vaan juurikin sen takia, että ajattelen niin paljon, mitä toiset mahtavat minusta ja (vielä:D) pienistä painoistani miettiä. Meinasin jo kääntyä takaisin avatessani punttisalin oven: täynnä  kovaäänisiä bodarimiehiä. Kuullostaa ehkä huvittavalta, mutta ylitin itseni ja marssin köriläiden keskelle tekemään omia juttujani. Ja keskityin parhaani mukaan niihin omiin juttuihini. Ja nautin. Ah.

Ihan oikeasti minua hermostuttaa tällaiset tilanteet. Varsinkin salilla pidän vain usein katseen maassa ja toivon, ettei kukaan arvostele juttujani. En minä mikään kamalan arka ihminen ole, ei saa saada väärää kuvaa. Vain hieman epävarma tällaisissa tilanteissa. Tänään kuitenkin mietin, että jokaisellahan on salillakin omat lähtökohtansa, tavoitteensa ja motiivinsa. Niin vähän samaan tapaan kuin painoa käsittelevässä postauksessa kirjoitin: ihmiset ovat edelleen erilaisia. Silti en pystynyt vielä aivan kokonaan keskittymään vain omaan tekemiseeni, vaan valmistelin päässäni puolustuspuheita pikkupainoistani: olen ollut sairas, olen enemmän juoksijatyyppiä, työkiireet verottavat saliaikaani. Haha, naurattaa ihan omat ajatukset. Ihan kuin jotakuta kiinnostaisi 😀

Paitsi että kiinnosti. Minulle esitettiin ehkä maailman huonoin iskurepliikki. Heh. Se oli hyväntahtoinen ja vähän vitsillä heitetty. Piristi aamupäivää.

Nyt, kun olen päässyt  hyvään vauhtiin tässä täysillä elämisessä, muun muassa tatuoinnin muodossa, eiköhän ole aika laittaa hanat kunnolla auki. Se Kaivarin benjihyppy saa vielä odottaa. Sen sijaan ajattelin lisätä ostoslistalleni (ja käyttölistalle) tummanpunaisen huulipunan. Suuri askel minulle, arkipäivää toisille:-)

Minulla on päässäni miljoona aihetta, joista haluaisin rustata postauksen: ainakin postaus tatuoinnista, ruokapäiväkirjaa, (tulevia)sisustushankintoja ja loppukesän shoppailulöytöjä. Joten pysy kuulolla!;)