Uncategorized

Ihan tavallinen viikko(ko).

Kiire on ollut tämän viikon teema. Huolimatta siis siitä, että maanantaina ja tiistaina pidin kesälomaani, ennen uuden työn aloittamista. En paljon kuitenkaan ehtinyt vain oleilemaan noina vapaapäivinäni (mikä oikeasti sopi hyvin minulle, tylsistyn niin nopeasti:D) , sillä olin tietenkin buukannut päivät täyteen jos jonkinlaista hommaa ja touhua. Priorisointi ennen kaikkea: poikakaveri, ystävät ja urheilu keikkuvat kärkipäässä – blogia unohtamatta. 

Päällimmäisenä mielessä on ehkä vieläkin maanantain tatuointi. Jep, loppujen lopuksi sain sitten valittua sen kirjasimen tatuoijani avustuksella. Ja olen kyllä niin tyytyväinen itse tatutointiin, mutta myös siihen, että uskalsin. Tatuoinnin merkitys on minulle nimittäin suuri. Tällä hetkellä leima punoittaa vielä hieman ja parantuminen on vielä kesken ahkerasta rasvailusta huolimatta, mutta eiköhän se vici voita!

Kävimme Santun kanssa tatuoinnin jälkeen syömässä romanttisesti (haha) Subwayssa, jossa en ollut muuten ennen käynyt, ja huristelimme sitten Porvoon vanhaan kaupunkiin. Juhlistimme tatuoinnin lisäksi kymppipäiväämme ja ehkäpä myös sitä, että näimme toisiamme, hah. Aika on ollut lähiaikoina kovin kortilla.
 Subwayn patonkiin petyin kyllä hieman. Ajattelin makuelämyksen olevan vielä ihmeellisempi. Luulen syynä olevan sen, että odotan ulkonasyömiseltä vieläkin jotakin maailmaa mullistavaa, vaikka ruokaahan sekin on muiden joukossa. Ja asia tuli jälleen kerran huomattua. Siinä subia mutustaessani Santun vieressä ja vici-tatuointiani samalla katsellessani kaikki asiat tuntuivat olevan kohdillaan, jokainen palanen ikäänkuin paikallaan. Toisin sanoen tunsin itseni terveeksi.

Edit: Jäin tuossa lenkillä juostessani miettimään ilmaustani tunsin itseni terveeksi. No joo, ehkä sitäkin, mutta ei minulla oikeastaan päällimmäisenä ollut mielessä, että jeejee terve tyttö. Ennemminkin kaikki tuntui taas normaalilta ja luonnolliselta, aivan kuin ennen.

Porvoo ei sen sijaan tuottanut pettymystä. Vanha kaupunki on joka kesä yhtä kaunis ja vaikka paikat ovat tulleet tutuiksi lukuisilla reissuilla, on jokakesäinen Porvoo-visiitti traditio, jonka haluan säilyttää. Ja tämä traditio pelasti edes hieman muuten niin työntäyteisiä kesäkuukausiani. Hienoisen pettymyksen koimme kuitenkin huomattuamme, että suklaakauppa oli sulkenut ovensa viisi minuuttia ennen saapumistamme. Möh. En saanut suklaamaistiaisia.

Ensimmäinen työpäiväni keskiviikkona uudessa paikassa sujui alkukangerteluiden jälkeen ihan hyvin. Onnistuin tyrimään minulle annetun ensimmäisen työtehtävän, joka oli niinkin yksinkertainen kuin astioiden kuljetus salista keittiöön. Facebook-päivitystäni lainaten:

Ensimmäinen työpäivä ja ensimmäinen työtehtävä: osoittelin vaan mun harjoittelijakylttiä, kun lasi posahti rikki lattialle ja koko kahvila kääntyi tuijottamaan. Hei ei se mun vika ole, Lintsillä oli vaan muovimukeja!
 Noo, onneksi päivä ei jatkunut kuitenkaan ihan samaa rataa ja tuo rikkoutunut lasi jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi – sinä päivänä, haha. Käsien vakaus toivottavasti kehittyy vielä kahvilaurani aikana. 
Viikonloppuja!<3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s