Uncategorized

Pimeä puoleni.

Ainakin hämärä. Hämärähkö. Heh.

Olen kova stressaamaan asioista – ihan noin niin kuin ylipäätäänkin huolestumaan ja murehtimaan. Saatan panikoida ja vaivata pikkupäätäni tavallisilla, arkipäiväisillä asioilla, kuten vaatevalinnoilla (ikinä sieltä kaapista ei löydy sopivaa päällepantavaa tai jos löytyykin, näytän joko a. norsulta, b. pelleltä c. pikkutytöltä), rahahuolilla (Juustoportin luomumaitorahka on liian kallista, samoin kuin Ruispoika huomattavasti Reissareita hintavampaa, sniff) tai kodin siisteystilanteella (Santtu väitti imuroineensa, mutta silti keittiön lattia on täynnä murusia – ainakin omasta mielestäni, outoa). Tällainen stressaus lienee aika monelle vielä tuttua, vai kuinka?

Mutta voi kuulkaa, minä olen vienyt tämänkin astetta – jos toista –  pidemmälle.
Tietenkin kykenen kehittämään itselleni päänvaivaa suuremman linjan jutuista, asioista, jotka vaikuttavat pidemmällä tähtäimellä elämääni. Lähitulevaisuuteni on yksi tällainen osa-alue: saanko ikinä opiskelupaikkaa (no, et varmaan ikinä joo..)? Jos joskus sattuisinkin – varmaankin jonkin väärinkäsityksen seurauksena – saamaan vahingossa jonkin opiskelupaikan, niin mistä ihmeestä (ihan kuin sitä vielä hei tarvitsisi murehtia)? Mutta kuinkas rahat opiskeluaikana riittävät, kun nytkin tekee jo tiukkaa (jokaviikkoisesta VeroModa-kierroksesta on pitänyt luopua..)? Ja vaikka kaurahiutaleihin riittäisikin roposet, joudunko tosiaan kulkemaan sitten ryysyissä (nykyiset vaatevarastonihan ilmeisesti katoavat sinä hetkenä, kun statukseni muuttuu opiskelijaksi)? Kun kerta en saa mitään miellyttävää päälleni, itsetuntoni ja -arvostukseni laskee aivan varmasti kuin kummitätini lehmän häntä (huippulukemissahan se nytkin tosiaan on ollut – tai sitten ei) ja koko elämäni rupeaa murenemaan pala palalta kuin nykytilassa oleva euro (voi huoh, nyt voisi jo riittää!). Näettekös, olen aika hyvä. Tällaista showta kun pitää päivät pitkät päässä, niin vähemmästäkin sitä tuntee olevansa aika hyvä murehtija, heh.

Edellä luetellut asiat nyt olivat vielä ainakin osin aika tavanomaisia. Kyllähän meitä kaikkia huolettaa se, millaiseksi elämämme tulee muotoutumaan – tai vähintäänkin mietityttää. Veikkaankin, että jonkun toisenkin stressiheikin ajatukset saattavat kulkea aikalailla samankaltaisia ratoja. Vaadin kuitenkin ilmoittautumaan siinä tapauksessa, jos murehtijanlahjasi vetävät vertoja seuraavalle – tai jopa ylittävät sen!
Tänään on perjantai. Jos nyt suihkun jälkeen kuivaan hiukset hiustenkuivaajalla, minun on laskettava, montako kertaa olen tällä viikolla aiemmin käyttänyt fööniä ja pohdin, voinko vielä tänään altistaa pehkoni kuumalle ilmalle  –  hiukseni voivat nimittäin rasittua liiallisesta kuivattelusta. 
Kampaajalla on kiva käydä, mutta paljastan, etten todellisuudessa voi todellakaan rentoutua siellä: stressaan, kuinka monta hiusta minulta lähtee itseäni kovakätisemmän kampaajan käsittelyssä. Itsehän yritän aina kammata hiukseni mahdollisimman hellävaraisesti, hiuksiani rakastaen, haha.
Pelkään jo valmiiksi sitä päivää, kun silmänaluseni alkavat ryppyyntymään. Olen nimittäin varma, että aina peiteväriä ohueelle silmänalusiholle levittäessäni iho suorastaan kärsii ja nuo rypyt ovat yhä lähempänä todellisuutta. Yritänkin käyttää silmänympärysrasvaa ahkerasti pysyäkseni järjissä
Toisaalta tykkään ihan hirmusti, suorastaan intohimoisesti pukeutua hienosti esimerkiksi juhliin tai illanviettoihin, mutta toisaalta taas se on todella rankkaa, sillä hienommat vaatteet päällä stressaan, etten vain rypistä, riko tai sottaa niitä. Tämän takia en useinkaan osaa olla rennosti, jos päälläni on parempaa tai lempivaatetta, vaan oloni (varmasti myös ulkonäköni) on lievästi kuvailtuna jäykähkö. Ja näillä niin sanotusti paremmilla vaatteillahan tarkoitan kollareista seuraavia, en mitään juhlakolttuja…:D
Rakastan uusia karvamattojamme, mutta huolestun aina, kun löydän irtohapsun lattialta: pelkään, että matot kaljuuntuvat ennen aikojaan.
Mistä tulikin mieleen, että ei tämä mitään aikuisiän stressiaaltoa ole, ehei. Olen pienestä asti ollut kova tyttö huolestumaan. Vaput olivat esimerkiksi minulle erityisen rankkaa aikaa. Ai, miksikö? No stressasin, kuinka kauan kaasut pysyvät vappupallossa sisällä. En uskaltanut juurikaan koskea heliumpallooni, vaan tyydyin vain ihailemaan sitä kauempaa.

Kotiimme liittyykin sitten useampi stressinaihe. Emme ole Santun kanssa saaneet kutsuttua vielä oikein ketään kylään, tupaantulijaisista puhumattakaan (ensimmäinen stressimöykky). Olenkin huolissani, että uudet ja hienot kalusteemme (ja ne matot..) ehtivät jollain ihmeen ilveellä kulua (tai kaljuuntua:S) ennen ensimmäisiä vieraita (toinen). Tämä taas antaa aihetta pelätä, että vieraat ajattelevat meidän asuvan epäsiistissä ja kurjassa loukussa (kolmas) . Toisaalta taas en haluaisikaan pitää isoja ”kaveritupareita”, sillä pelkään, että esimerkiksi valkoiset säkkituolimme olisivat vain muisto kekkereiden jälkeen (neljäs). Puolustuksekseni on ihan totuudenmukaisesti todettava, ettei tämä viimeinen huoli ole aivan tuulesta temmattu, haha.

Kaiken huippu on mielestäni kuitenkin seuraava;
Joudun toisinaan käyttämään yöllä korvatulppia, vaikka pelkäänkin, että korvakarvani (jotka vaikuttavat kuuloon) jotenkin vahingoittuvat. Korvatulppayön jälkeen niska-hartiaseutuni onkin aina aivan jumissa, sillä olen yrittänyt korvakarvojeni vuoksi nukkua erityisen varovasti. Hahaa.

Olen aina ollut vähän tällainen hassunhöpsöhuolestuja, joka pohtii toisinaan omassa päässään ehkä vähän liikaakin – tai ainakin liian monimutkaisesti asioita. Perheessämme onkin aina laskettu leikkiä, että ihan eivät ole stressinlahjat jakautuneet tasan. Nuorempi isoveljeni on nimittäin maailman viimeisin ihminen, joka huolestuisi korvakarvojen kunnosta – tai ylipäätään mistään. Itse asiassa minä murehdin kymmenvuotiaana jo hänenkin korvakarvojensa puolesta, kun Tumpulla oli kuuntelen niin kovaa mp3-soittimella kuin haluan -vaihe meneillään, haha.

Mutta huomaatteko jotakin yhdistävää tekijää kirjoituksessani? Useamman kerran riveillä esiintyy sana jotenkin: jotenkin tämä ja tuo varmasti koituu minun harmikseni, jotenkin tällä on oltava minuun jotakin negatiivista vaikutusta. Jotenkin minun on vain keksittävä näitä stressinaiheita aivan naurettavistakin jutuista.

Toinen yhdistävä tekijä on sellainen, jota ulkopuolisen on ehkä vaikeampi havaita. Tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että voin sanoa perfektionismiin taipuvaisen luonteeni olevan osasyyllinen: kodin on oltava juuri eikä melkein, vaatteiden on oltava perfecto (samoin kuin niiden korvakäytävän hapsujekin) tai muutoin tunnen itseni hyvin, hyvin epävarmaksi. Yleensäkin ulkonäön on oltava itseäni tyydyttävä – ongelmallistahan tässä on se, etten ikinä vain tyydy mihinkään, vaan teen kaiken sitten vaikka väkisin täydelliseksi:D

Onnekseni tällaisen käyttäytymisen pystyy kuitenkin tiedostamaan. Tiedostaminen on ensimmäinen askel käyttäytymisen ja ajattelumallin muuttamiseen – tai ainakin inhimillistämiseen, heh. Enää en vaadi itseltäni täydellistä, vaan vain mahdollisimman täydellistä. Asiat pitää suhteuttaa sinä hetkenä vallitsevaan tilanteeseen: aina ei ole esimerkiksi aikaa seistä vaatekaapilla puolta tuntia kelaamassa vaaterekkiä, eikä tarvitsekaan. Tällöin voi yksinkertaisesti vain vetäistä kollarit jalkaan ja ajatella so what.

On muuten keventävää!

Toisaalta voi tällaisen värikkään ajatuksenjuoksun ehkä nähdä rikkautenakin, jos sitä vain osaa hyödyntää oikein:-)

Ps. Tänäaamuna minun on varmaan paettava yläkerran mummon aamuhartautta lenkille – sali kun aukeaa vasta yhdeksältä…

10 thoughts on “Pimeä puoleni.

  1. Valitettavasti (?) tuo kuulostaa pelottavan tutulta 😀

    a) Kampaajalla menin jopa kerran niin pitkälle, että ehdotin voivani itse selvittää hiukseni pesun jälkeen, koska mua oikein teki pahaa kuinka (muka) kovakouraisesti kampaaja hiuksiani selvitteli. Mielestäni hän ei myöskään pessyt niitä tarpeeksi hellävaraisesti enkä osannut yhtään rentoutua esim. päänahan hieronnan aikana.

    b) Työmaa-alueiden ohi kävelen lähes poikkeuksetta tunkemalla sormet korviin. Se ikävä sirkkelin ulvova äänihän voisi vaikka vaurioittaa kuuloani iäksi.

    c) Mä en osaa olla rennosti kuin puhkikuluneissa kotilökäreissä. Kaverin luona farkuissa ja neuleessa pönötän jäykkänä kuin mikäkin, koska ne vaatteethan voivat vaikka rypistyä (ja ilmeisesti mennä tästä pilalle??) jos vaikka rojahdan sohvalle pötköttämään.

    d) tulevaisuutta stressaan (tietenkin) jatkuvasti: en saa gradua ikinä valmiiksi, siitä ei tule kuitenkaa riittävän hyvä, mitä jos sitä ei edes hyväksytä? mitä mä sitten teen kun valmistun? entäs jos en saakaan koulutusta vastaavaa työtä? entä jos en pysty maksamaan asuntolainan seuraavaa lyhennystä? entä jos mun poikaystävä kyllästyy muhun? mitä jos en voikaan saada koskaan lapsia?

    e) osaan myös stressata ihan arkisista asioista: missä välissä ehdin pestä hiukset? niiden kuivuminen kestää pitkään, mutta kun pitäisi menna ajoissa nukkumaan. Myöhään illalla en myöskään kehtaa käyttää fööniä, koska en halua häiritä seinänaapureita.
    Stressaan myös kaupassa käynnistä: kotona on aina oltava ruokaa, kun tulen töistä. En halua nälkäisenä havaita jääkaapin olevan tyhjä, enkä varsinkaan halua mennä kauppaa nälkäisenä.
    Stressaan myös, mitä ruokaa työpaikalla saa lounaalla ja stressaan, että jos se on pahaa, mulle tulee kauhea nälkä ennen kuin pääsen kotiin jne jne jne…
    Aijuu ja stressaan myös, että pyörällä töihin ajaessa ilmankosteus on liian korkea ja ripsien taivutus on ollut turhaa ja ripset on jälleen piikkisuorat kun saavun töihin 😀 Ei terve. Kyllä elämästään voi tehdä stressaavan!

    -A

    Tykkää

  2. Eikä!! Luulin, että olen maailman ainoa, joka miettii ja kehittää ongelmia tällaisista jutuista! Lohduttavaa, vaikka ei tietenkään kivaa:D Tuo sun b-kohta on mullekin tuttua – ja harrastan samaa välillä baareissakin (joissakin paikoissa musiikki on mielestäni liian kovalla, enkä halua todeta aamulla olevani kuuro…), kun ole ”pitämässä hauskaa”,haha.

    Kiitos, kun jaoit sun stressimöykyt – vertaistukea;D

    Tykkää

  3. Lohduttavaa kuulla, että joku toinenkin kärsii samanlaisesta höpöpäästä;D Ja kiitos ihana Jenni, mulle merkitsee tosi paljon, jos joku joskus hiukan kehuu mun kirjoitustaitoja (vaikka kehuja olenkin huono ottamaan vastaan), sillä kirjoittaminen on mulle tärkeää:)

    Tykkää

  4. Heh kiitti! Hyvä, jos nauratti! Kelasin, että jotkut saattavat alkaa pitämään mua korvakarvaselostuksen luettuaan jotenkin vähän vinksahtaneena..;D

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s