Uncategorized

Carpe diem.

Voi, miksi istun vain mieluummin kotona sohvannurkassa lauantai-iltana? Minunhan pitäisi olla muiden tavoin riekkumassa kaupungilla tai vähintäänkin valmistautumassa yöelämään. Miksi ihmeessä minua ei kiinnosta juoda nuppia sekaisin, kuten niin moni nuori tekee? Minunhan kuuluisi kokeilla nuoruuden hullut ideat, testailla rajojani. Miksi en vain osaa hypätä ex tempore -tyylillä laivaan ja matkata ilman suunnitelmia Tallinnaan? Nythän pitäisi elää täysillä. Ottaa kaikki irti elämästä.
Mutta miksi tuo ajatus täysillä elämisestä, ex tempore-matkoista ja äkkilähdöistä lietsoo minussa vain paniikkia ja ahdistusta, toisaalta myös riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta. Pitäisi ja pitäisi, mutten halua. Miksen osaa elää täysillä, elää hetkessä?
Olenko kuitenkaan koskaan ajatellut, mitä tuo täysillä eläminen oikeastaan on? Voiko hetkessä eläminen olla täysin rinnoin arjen rutiineista nauttimista, koti-iltojen turvallisuudentunteeseen kääriytymistä?
Minulle hetkessä elämistä on aikaisempaakin aikaisemmat aamut, yksin hiljaisessa ja hämärässä.
Olen jo pidemmän aikaa moittinut itseäni, etten osaa tarttua hetkeen, en osaa ottaa tästä elämästä kaikkea irti, en osaa mennä eteenpäin sata lasissa. En osaa, vaikka olen kuta kuinkin irti sairauden kahleista, vaikka olen nuori nainen elämä edessä ja vaikeimmat ajat takanapäin. Pitkään pidin kykyä asioihin ex tempore todisteena tervehtymisestä: ruokalistat eivät enää määrää minua, päivittäin toistuvat rutiinit eivät enää sido minua, olen vapaa lähtemään vaikka kesken lounaan sinne satamaterminaaliin. Minusta tuntui, tuntuu välillä edelleen, että olen jollain tavoin velvollinen näyttämään koko maailmalle todella pystyväni heittäytymään juttuihin hetken mielijohteesta ja tervehtymiseni on vain lisännyt tätä painetta.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, haluanko todella kesken sen kivan kotilounaan lähteä viipottamaan teille tuntemattomille? Miksi en voi nauttia kotona tuon lounaan herkullisesta mausta, rentoutua saadessani mahani täyteen, käydä ruokalevolle omalle, pehmoiselle sängylle ja pohtia vaikkapa elämää täällä blogin riveillä. Toisin sanoen siis elää täysin ja täysillä siinä hetkessä. Ilman jonkin suuremman ja ihmeellisemmän tavoittelua. Nauttia rehellisesti omista rutiineista ja niiden tuomasta mielihyvästä. Ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on tapansa elää elämäänsä ja jokaisella on oikeus olla tuon oman elämänsä kapellimestari. Toki suunnannäyttäjiä on hyödyllistä kuunnella, virhesoinnuista otettava opiksi, mutta lopulliset sävelet saa määrätä itse. Tämän kun minäkin muistaisin.

Minä saan kutkuttavan tunteen masun pohjaan, kun suunnittelen tulevaa viikkoani ja tiedän, mitä on tuleva. Asiat ex tempore ovat toki minustakin satunnaisesti ja silloin tällöin jännittävää puuhaa, toki tykkään myös juhlia ja pitää hauskaa kodin ulkopuolella, mutta yleisesti arkielämässä rutiinit ja koti saavat minut levolliseksi: ne tasoittavat sinkoilevia ajatuksiani ja toisinaan äkkipikaista luonnettani. Ja minkäs kotikissa karvoilleen voi?
On kuitenkin hyvä erottaa arkirutiinit ja koti-illat sairauteni tuomista pakonomaisista kaavoista, kaavamaisista toimintasarjoista, jotka piti suorittaa tiettyyn kellonaikaan tai vaikkapa tietyllä lusikalla, tietyssä paikassa. En tiedä olenko luontaisesti muutenkin jotenkin helposti kaavoihin kangistuja: saatan syödä viikkokausia aamupalalla vaniljajugurttia, kunnes yksi päivä saan tarpeekseni – en jugurtista vaan kaavamaisuudestani –  ja päätän rikkoa rajoja. Siispä siirryn viiliin omenahillolla. Sama ketju jatkuu. Haha. Nuo jo pääosin historiaa olevat sairauden aikaiset pakkosuorittamiset hallitsivat minua niin kokonaisvaltaisesti, että menin aivan sekaisin, jos en tasan kello 11 saanut syödä pikkulusikallani keittolounastani kotona ruokapöydän ääressä, vieläpä omalla paikallani. Toki minulla on tallessa vieläkin oma pikkulusikkani ja rakastan syödä sillä, toki minulle on yhä tärkeää pitää ruoka-ajat – ihan yleisen hyvinvointini vuoksi – mutta pystyn joustamaan, pystyn sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Tämä onkin erottava tekijä arkirutiinien ja sairaan, kaavamaisen ajattelun välillä.
Hieman tarkemmin pohdittuani olen päätynyt tulokseen, että tällainen Elina on. Ei ole mikään uusi juttu, että tykkään palata kaupungilta aikaisin kotiin ja kääriytyä iltapalalle sohvanurkkaan. Kuten ei myöskään se, että jollain tapaa antaudun rutiinien vietäväksi, jolloin kaikenlaiselle muulle ajattelulle ja ideoinnille arjen suunnittelun sijaan jää aikaa. Ette saa kuitenkaan ymmärtää väärin: olen aina ollut todella meneväinen ja innokas kokeilemaan uutta, kuitenkin rutiinien rajoissa. Ala-asteikäisenä viipotin päivät pitkät kavereiden mukana ja ympäri kaupunkia, kerrankin eräiden minikaktusten perässä koko päivän. Tiesin kuitenkin palaavani illalla tuttuun ja turvalliseen kotiin.
Muistan, kuinka pienenä odotin kuin kuuta nousevaa ratsastusleiriä. Se tuntui kesän kohokohdalta, asialta, joka kutkutti mukavasti mahanpohjaa ja jota todella odotin, mutta samalla kuitenkin pinnan alla kyti pieni pelko. Tuo pikkuruinen pelonsiemen kasvoi leirien lähestyessä ja lähtöpäivänä yleensä niiskutin äidin kainalossa. Tuolloin itkin, tai ainakin luulin itkeväni, eroa äidistä. Näin myöhemmin asiaa pohtineena olen aika varma, että osa itkusta kumpusi muutoksesta, vaikka vain viikon, mutta kuitenkin: uudet rutiinit oli omaksuttava, tuttu sänky muuttui kovaan kerrossänkyyn – tosin aikaiset aamut kuitenkin säilyivät, haha. Tottakai minulla oli ikävä äitiäkin, muistakaamme edellinen tekstini äidin tärkeydestä edelleen, mutta luulen ikävän olleen vain osasyy kyyneliin. Itkin nimittäin lähestulkoon samalla lailla leirin päätöspäivänä. Miksikö? No joo, leirillä oli aina huippukivaa etc, mutta todennäköisesti myös sen vuoksi, että olin juuri luonut uudet toimintatavat ja tottunut leirielämän rutiineihin. Mieleeni tulee aina tästä eräs kerta, kun äiti tuli hakemaan minua kotiin viimeisenä päivänä ja tottakai odotti minun olevan onneni kukkuloilla nähdessäni hänet jälleen – olinhan viikon alussa itkenyt ikävääni. Olin kuitenkin surkeana ja melkein itkeä tihrustin, etten halua lähteä. Huomasin äidin, joka oli yllätykseksi leirin aikana vuorannut huoneeni silloin rakastamallani Marimekon Unikko-kuosilla aina lampusta päiväpeittoon ja verhoihin, kovasti pettyneen. Voi, olisinpa tuolloin ymmärtänyt paremmin itseäni ja tuntemuksiani! Muistan olleeni itsekin aivan hämilläni omista tunteistani.
Oikeasti rakastan hiljaisuutta, enkä todellakaan jaksa kuunnella puoli kuudelta radiosta musiikkia, lähinnä vain hermostun siitä, haha.
Ihmismieli tottuu rutiineihin, mutta lisäksi myös ruumis oppii jatkuvasti toistuvat toiminnot. Olen jo muutaman vuoden juossut samaa lenkkiä, joka kiertää vanhan talomme vierestä sekä sivuaa myös nykyistä asuntoani. En näin ollen vaihtanut itse lenkkireittiä muuttaessani, vain lähtö- ja maalilinja muuttuivat. Ensimmäisinä kertoina, kun lähdin uudelta asunnolta kiertämään lenkkiä, kehoparkani oli aivan hämillään ja sekaisin: kohdassa, jossa loppuspurtti ja jalkojen maitohappojylläys oli muutaman vuoden ajan alkanut, olikin nyt yhtäkkiä vasta lenkin puoliväli. Vaikka minun ei oikeasti fyysisesti olisikaan pitänyt siinä kohdin olla väsähtänyt, jollain tavoin, ehkä alitajuisesti, kroppani alkoi kuitenkin jo hölläilemään. Vei muutaman viikon, että lenkki rupesi taas kulkemaan ja kroppa tasoittumaan. Tämä pisti miettimään, että ehkä sitä lenkkireittiä voisi vähän useammin vaihdella…hehe.

Olen onnellinen, että näin iän karttuessa, osin ehkä sairauden ansiosta, jos niin uskaltaa sanoa, olen oppinut erittelemään tunteitani, käytöstäni ja sitä, miten koen asioita. Ehkä tämä on ensimmäisiä askelia oman minäni kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen ja ennen kaikkea itseluottamuksen kasvuun. Minä elän näin, koska se tuntuu minusta hyvältä. 

Jos saan urkkia, kuinka sinä elät?

6 thoughts on “Carpe diem.

  1. Tämä oli loistava teksti! Osui ja upposi.

    Itse myöskin syömishäiriöstä parantuneena (ainakin akuutista vaiheesta on jo yli 10v…totta kai sairaus edelleen kytee jossain syvällä ja vastoinkäymisten kohdalla yrittää pulpahtaa esiin) tunnen jatkuvaa painetta selitellä sitä, että mun mielestä ”täysillä eläminen” ja elämästä nauttiminen on todellakin ihan sitä ihanaa arkea. Ei siihen tarvita mitään hirveetä biletystä tai tajunnan räjäyttäviä kokemuksia 😀

    Brunssit kavereiden kanssa, ravintolaillallinen ja leffa poikaystävän kanssa tms tuovat silloin tällöin mukavaa vaihtelua arkeen, mutta mä ihan oikeasti nautin ihan hirveästi esim. ruuanlaitosta ja syömisestä kotona tai kirjan lukemisesta sohvannurkassa.

    Luksusta on, kun päivän työt on takana ja voi laittaa aivot offille. Voi vaan keskittyä olemaan. Nauttimaan hetkestä. Rentoutumaan. Hyvin usein kotosalla. Kyllä, olen kotikissa ja ylpeä siitä 😀

    Ainoa missä susta eroan on tosi lenkkeily; rakastan juosta (lähes) aina eri reittejä, kun pääsee ihailemaan erilaisia maisemia, ja maaston (sekä niiden maisemien) vaihtelevuus tekee lenkkeilystä joka kerta uuden kokemuksen, eikä juoksu käy tylsäksi 🙂

    Mulla heräsi vaikka mitä ajatuksia sun tekstiä lukiessa, mutta koko päivän ruudun tapitus ja gradun kirjoittaminen on pehmentänyt aivot 😛 En muista enää, mitä piti sanomani…

    -A

    Tykkää

  2. Tällaiset ovat parhaimpia kommentteja ja palautteita, joissa lukija kertoo pystyvänsä jollain tavoin samaistumaan tekstiin, tavoittaa todella sen, mitä kirjoittaessani olen ajatellut:)
    Ja ah, juu juurikin tuo työpäivän jälkeen aivot offille ja sängylle lötköttämään<3

    Mun pitäisi oikeesti ottaa sykemittari ja GPS messiin ja lähteä hölköttelemään uusia reittejä! Piristäisi varmaan kummasti, heh.

    Mäkin sain tämän postauksen ideat lenkillä ja kun ei sitä sanelukonetta vieläkään ole, jouduin koko lenkin ajan hokemaan itselleni kappalejakoa, sillä halusin olla varma, että löydän hienot ideani päästäni vielä kotonakin 😀

    Tykkää

  3. Haha, joo toi hyvien ideoiden keksiminen ja asioiden hokeminen koko lenkin ajan, ettei vaan unohtuisi, on kyllä niin tuttua 😛 Kerran olen jopa joutuntut lyhentämään lenkkiä, kun pelkäsin, että hyvät oivallukset karkaa! Ensi kerralla pienen pieni muistikirja ja kynä messiin, niin voi heittää asiat ylös, vaikka ranskalaisin viivoin, heh 🙂

    En tiedä käykö sulle niin, mutta mulle näitä hyviä ideoita näyttää myös usein pulpahtelevan, kun makaan sängyssä ja pitäisi nukkua eikä miettiä syntejä syviä. Tai no, sulle tämä tuskin on tuttua, koska tunnut olevan varsin hyvä nukkuja ja sammut kuin kynttilälyhty 😛 Itse taas saatan olla jopa yli tunnin hereillä ennen kuin Nukkumatti tulee korjaamaan talteen. Usein mulla siis saattaakin olla yöpöydän vieressä pieni muistivihko ja kynä, sillä jos hyvä idis/oivallus (esim. siihen graduun liittyen) iskee, niin en varmasti saa unta, ennen kuin kirjoitan asian ylös, koska muuten mä vaan keskityn sen asian hokemiseen mielessäni ja pelkäisin, etten muista sitä enää aamulla…ja jos jotain aktiivisesti toistelee päässään, niin voi olla varma, ettei se uni tule, kun aivot ei tosiaan suostu menemään siihen off-asentoon.

    Ai niin, tuohon itse blogikirjoitukseen piti sanomani myös se, että tosiaan olen ollut tälläinen omissa oloissa ja kotosalla viihtyvä tyyppi jo ennen sairastumistani. Eli se, etten välitä mistään hirveästä äksönistä ja paikasta a paikkaan b juoksemisesta, liittyy ihan mun persoonaani, eikä mihinkään sairauden jäänteisiin.
    Olen vasta nyt myöhemmällä iällä osannut/uskaltanut myöntää sen itselleni. Tälläinen mä olen, eikä siinä ole mitään väärää. Ei kaikkien tarvitse nauttia samoista asioista -ihan hulluahan sellainen olisi! Persoonia kun on ihan yhtä monta kuin ihmisiäkin.
    Nuorempana ja epävarmempana sitä vaan niin kovin yritti olla kuin muut ja miellyttää muita…stressiähän tuollainen vaan aiheuttaa.
    Nyt vanhempana, ja ironista kyllä, osittain sairauden vahvistamana, olen varmempi itsestäni. Tiedän millainen olen, mistä pidän ja tiedän, että mulla on oikeus toimia, niin kuin parhaaksi näen; tehdä asioita, joista nautin ja mitkä tekee mut onnelliseksi. Eli vaikka viettää koko päivän kotona vilttiin kääriytyneenä, juoden kaakaota ja lukien hyvää kirjaa 🙂

    -A

    Tykkää

  4. Tää oli todella hyvä kirjoitus!
    Mulla on oikeastaan ihan samoja juttuja siinä mielessä, että rakastan rutiineja ja sellaista tervettä päivien etukäteen suunnittelua – joka ei kuitenkaan ole sellaista sairasta ja joustamatonta, kuten sanoit.
    Itse en esimerkiksi yhtään tykkää nukkua viikonloppuina puoli kymmentä pidemmälle, enkä varsinaisesti tiedä syytä: ehkä se, että en halua päivää ”menevän hukkaan”. En myöskään ikäistenk teinien tavoin (anteeksi yleistys) ole ollenkaan kiinnostunut alkoholin kanssa sekoilemisesta tai jostain ”kapinavaiheesta”. Elämä on hyvää ja kuten viime postaukseesi sanoinkin – äitikin on toistaiseksi ainakin ihana ihminen, heh 😀
    Hyvää viikonloppua! 🙂

    liveloveandrockon.blogspot.fi

    Tykkää

  5. Siis joo, itse asiassa mä kyllä nukahdan aika naps, että sikäli illalla sängyssä pohtiminen ei ole mulle tuttua, haha. Saan inspiraatiot yleensä aamulla klo puoli kuusi:D Mutta kuten sanoit, tässäkin asiassa meitä on niin erilaisia. Kuulostaa kyllä aika pahalta, jos täytyy yrittää nukahtaa samaa aikaa, kun hokee jotain hienoa ideaa, hehee.

    On tosiaan hieman ironista, että sairaus on jollain tapaa vahvistanut ja tuonut varmuutta itsestä – jotain hyvää niistäkin vuosista!

    Aivan ihana lukea sun mietteitä!

    Tykkää

  6. Kiitos! Ihana huomata, että useampi kokee asioita samalla tavoin kuin minä:) Mulla on myös tuo sama, että en vain kerta kaikkiaa malta nukkua pitkään, vaikka ehkä hiukan väsyttäisikin vielä. Päivä menee hukkaan sängyssä maaten – sitä paitsi mun postaukset syntyy lähes aina aamuisin, haha!

    Samoin sinulle Nette ihanat viikonloput!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s