Uncategorized

Hei Nukkumatti, viivy vähän pidempään.

Minulla on ongelma.
Kohtaan päivittäin ongelmia, kokoluokaltaan kuitenkin sellaisia, että ne selviävät viimeistään seuraavana päivänä ja helpotus valtaa mielen. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen äidiltäni oppinut on seuraava: huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä. Kulunut lausahdus tai ei, niin toimii se joka tapauksessa. Kokeilkaa, ellette ole jo! Illalla koko päivän taakka hartioilla ja silmät puolitangossa asiat tuntuvat maailmanloppuakin suuremmilta – aamulla vain nätisti ohikiitävältä meteoriitilta.
Mutta entä jos itse nukkuminen on se ongelma? Kuinka huominen voi olla tällöin yhtään sen selkeämpi, kun ajatus on aamulla kuin räjähtänyttä mikropuuroa huonosti nukutun yön jäljiltä? Äiti, hyvät neuvot jälleen kalliit!
Tällaisena listaajapersoonana olen yrittänyt laittaa ylös kaikki mahdolliset ongelman aiheuttajat: stressi (hyvin todennäköistä), levottomat jalat -syndrooma (todennäköistä, kiitos äidin suvun), liian suuri elämännälkä (ei malta nukkua, tiedättekö, todennäköistä sanoisin) liika lepo (hah, erittäin epätodennäköistä), alkava ADHD (no jaa, levottomuutta on ollut havaittavissa…).
Vai ihan yksinkertaisesti uupumus, väsymys, liiallinen paikasta toiseen sinkoilu ja liian vähäinen rauhoittuminen. Bingo.

Tarkemmin asiaa pohdittuani tulin johtopäätökseen, että työvaihteeni on jäänyt päälle. Jumiutunut. Vieläpä vitoselle. Tai kutoselle, kun näin isomootorisesta tytöstä puhutaan. Kuin Duracell-pupu, joka kiitää paikasta toiseen käyttäen jokaisen nanosekunnin mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen muistamatta kuitenkaan käydä vaihdattamassa pattereitaan. Seurauksena on väistämättä väsähtäminen. Ja siten ehkä myös silloin tällöin kohtuullisesti nukuttu yö. Se ei kuitenkaan ole riittävää, kun pääosin nukkuminen on jatkuvasti häiriintynyttä: illalla juu sammun kuin saunalyhty, mutta heräilen yöllä, ramppaan vessassa, katson kelloa ensin kaksikolmeviisi, seuraavaksi kolmekaksiviisi, lasken montako tuntia on pakko yrittää vielä ummistaa silmät, havahdun varttia vaille kuusi, en jaksa enää kituuttamista ja pomppaan ylös. En vain malta nukkua. Aamupäivällä kuitenkin väsyttää jo. Päivätorkkuja on mahdoton edes ajatella.

Eikä tämä työvaihteen jumiutuminen rajoitu vain nukkumiseen, vaan takaraivossa jyskyttävä ihme kiirekiire-mantra seuraa minua aamusta iltaan. Nyt on tehtävä tämä, sitten tuo, seuraavaksi se kolmas. Mahdollisimman nopeasti. Hophophop. Tulosta. Tehoa. Tarkoin harkittua ajankäyttöä. 
Wääääh. Kuulostan aivan työpaikkani toimitusjohtajalta.
Toisaalta olen yrittänyt väkisin vain pysähtyä. Miltei köyttänyt itseni sänkyyn ja pakottanut makaamaan hiljaa paikoillani keskellä kirkasta päivää, sulkemaan silmäni, vain olemaan. Ensin karkaa ajatus, poukkoilee sinne ja tänne. Pian huomaan keksiväni jo virikettä itselleni, seuraava projektia mahdollisesti, hemmetti edes jotakin duunattavaa. Tällä hetkellä listallani on esimerkiksi Kodin Kuvalehdestä löytämäni virkattujen kurpitsojen väkrääminen, jota edeltää tosin kauppareissu lankojen ja koukkujen ihmeelliseen maailmaan, mahdollisesti myös pikainen virkkauksen mieleenpalauttaminen ja muutama hermoromahdus syystä, että sormet eivät tottele kuten haluaisin. Haha.

Ehkä kaiken takana onkin loppujen lopuksi se keskittymishäiriö? Vitsailihan äitikin siitä jo minun ollessa kolmosluokkalainen, kun halusin välttämättä lähteä kaatosateeseen ottamaan aikaa, kuinka nopeasti juoksen postareille ja takaisin, heh. Toisaalta tuolloin kolmannella luokalla muutettuamme tänne Järvenpäähän muutamat uudella luokallani luulivat minua mykäksi – eivät kuulemma kuulleet minun puhuvan mitään (ainakaan ääneen) puoleen vuoteen. Viittaisiko tämä jonkilaiseen jakautuneeseen persoonallisuuteen? Vitsit vitseinä ja omat diagnoosit sikseen, ei tällaisesta saa laskea leikkiä. Vaikka vähän ehkä hymyilyttääkin.
Minun on tunnustettava, että syvällä mieleni sopukoissa kytee kuitenkin pienen pieni pelko. Pelko, jolla tiedän olevan jotakin totuusperää. En vain ehkä ole kovin halukas myöntämään sitä – itsellenikään. Haenko hyväksyntää lepoon ja vain olemiseen liikunnalla ja sillä, että täytän päivät touhulla? Illalla saan luvan kanssa olla tekemättä mitään, koska olenhan päivällä touhunnut vaikka mitä. Kuin paastotessani ja korventavaa nälkää odottaessani, jotta sain lusikoida suuhuni rasvattoman viilin. Muistot pelottavat ehkä eniten, vaikka erilaisesta asiasta onkin kyse. Haluan itse ohjata elämääni, en antaa sitä pakkojen ohjailtaviksi. 
Senpä vuoksi aion tänään loppupäivän vain olla. Ehkä vähän väkrätä virkattavia kurpitsoja. Hiukan kirjoitella. Ja kestitä vieraita. Mutta muuten aion vain levätä. Pyhittää lepopäivän. Vaikka nyt onkin perjantai, eikä sunnuntai. Minulle kuitenkin tämä päivä tarkoittaa lepoa. Aamen.

No joo, sitten voi ehkä toden teolla huolestua, kun ei jaksa enää laisinkaan nauraa, eikä hymykään irtoa kuin väkisin. Ihan vielä ei siis syytä huoleen:-)

Inspiraatio päästetty valloilleen ja teksti kirjoitettu perjantaina.

4 vastausta artikkeliin “Hei Nukkumatti, viivy vähän pidempään.

  1. samoista ongelmista kärsitään ja samoista syistä. iltaisin ei uni tule koska käyn yhä ylikierroksilla. se johtuu rankoista ja puuhantäyteisistä päivistä. siispä oon ihan tietoisesti alkanut rauhoittua pari tuntia ennen nukkumaanmenoa, että saa kehon rennoksi ja sen sykkeen laskemaan. jotenkin sydänkin hakkaa aina koko päivän kovin lujaa.

    en enää käy iltalenkeillä tai jumpassa seitsemän jälkeen. muutenkin, oon aika lailla paikoillani ennen nukkumaanmenoa, katson telkkaria tai luen blogeja. en tee enää koulujuttuja. hengittäminen syvään, se ihan oikeasti auttaa. siis se että kuuntelee omaa hengitystään ja kuulee kuinka se pikkuhiljaa tasaantuu ja syvenee. se auttaa.

    iltapala just ennen nukkumaanmenoa on itelle tärkeä. hiilareita ennen sänkyyn menoa niin ei herää yöllä nälkään. mm, mitäs muuta. no, toi lepo on vaan niin tärkeä.

    sun pitää olla myös tarkka ton työn kanssa. itellä unettomuus oli pahimmillaan kesällä, kun tein tarjoilijantöitä (kovin fyysistä niin kuin sullakin ilmeisesti). lisäksi kyse oli vuorotyöstä eli jonain päivänä menin aamuun ja seuraavan iltaan, sitten yöhön. oltiin yöneljään asti auki. jos yövuorosta pääsin niin sydän hakkasi (tunnollinen työntekijä, kokoajan liikeessä ja mahdollsimman hyvä asiakaspalvelija jne, kyllä sitä tommosesta ”paskaduunistakin” saa stressin aikaiseksi).. niin siinä sitä sitten pyöri aamuun asti eikä saanut unta. aamulla töihin ja paha olo joka paikassa.

    oliko sitten ihme että uupumus koitti syksyllä ja työt oli lopetettava viikkoa aikaisemmin kun ei enää päässyt rytmihäiriöiden ja unettomuuden takia sängystä ylös. eli todellakin pitää olla varovainen jaksamisen kanssa. itekin opettelen sitä jatkuvasti ja sitä rentoutumista pitää ihan oikeasti opetella, ei riitä että tiedostaa. ne on pikkujuttuja mitä pitää alkaa tehdä toisin. ksoka tää kaikki seuraa työelämään ja koko elämän läpi ja sitten vasta vaikeaa onkin kun jossain tj:n penkillä istuu eikä osaa sanoa ei 😀

    haha tulipa romaani. samaistuin vaan tähän, samoin kuin tuolla essin blogissakin kun aiheesta kirjoitti. tsemppiä:)

    Tykkää

  2. Mulla oli aivan sama, kun aloitin viime kesänä työt – asiakaspalvelussa, missä piti ja pitää olla muuntautumiskykyinen, nopea, tehokas ja (osin omasta mielestäni) miltei täydellinen. Tuloksena oli unettomia öitä, vaikka nukun muuten hyvin ja heräämättä. Jo viikossa yhdistettynä aikaisiin herätyksiin, uuden tiedon ylitulvaan, jatkuvaan suorittamiseen ja kiireeseen, syömättömyyteen ja töiden kestäessä koko kesän, tilani meni muutamassa viikossa niin pahaksi, että kuvittelin jo aivoissani olevan jotain vikaa. Miksen vain pysty nukkumaan, vaikka olen niin väsynyt, etten kykene kuin makaamaan sängyssä? Miksei ruoka maistu, vaikken ole syönyt kahdeksaan tuntiin mitään? Miksi elämä tuntuu niin raskaalta ja ylitsepääsemättömältä?

    Kokemuksen myötä olen tullut siihen tulokseen, että meille itsekriittisille ja miellyttämishaluisille totaalinen uupuminen on kynnys nähdä, missä menee raja. Ja usein tämä raja on liian kaukana. Mutta kyllä me selvitään, ihan varmasti. 🙂

    – Marma

    Tykkää

  3. Kiitos Senja ihan valtavan hyvästä kommentista. Hyvästä siinä mielessä, että annoit tosi hyviä neuvoja. Ihan totta joka sanasi!Mullakin toi vuorotyö (ilta-aamu) sekoittaa päätä ja tosiaan kuten sanoit ”paskaduunistakin” saa stressin aikaseksi;D

    Kuulostaa tosi hurjalta noi sun sydänoireet yms. Nyt mun on itsekin oltava tosi tarkkana, ettei tää koko työtouhu mene ihan yli! Ja jos tästä työrupeamasta jotain positiivista hakee, niin juurikin tuo tulevaisuudessa työelämän kohtaaminen on varmasti helpompaa, kun tietää pelisäännöt (ne kirjoittamattomatkin):)

    Kiitos tsempeistä ja samaa myös sulle opiskeluiden keskelle!<3

    Tykkää

  4. Viisas Marmani<3 En osaa kuin nyökytellä täällä, kyllähän sä tiedät, että mun ajatukset kulkee ihan samoja ratoja kun sun;)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s