Eilen kävelin toinen käsi Santun kädessä ja toisella veikalle ostettua Pätkis-patukkaa puristaen K-kaupasta kotiin pimeässä, pienessä, kirpsakassa pakkasessa kädet hellinä ja jalat vielä enemmän salin jäljiltä tuntien samalla ylpeyttä selvittyäni hurjasta työpäivästä.
Taisin sanoa ääneenkin, että sinä hetkenä olin ihan hirvittävän onnellinen. Niin onnellinen, että vatsanpohjassa muljahteli katsellessani matkan varrella tönöttävän talon ulkokynttilöitä.
Kaikkein ihmeellisintähän oli, että mitään erikoista ei päivän aikana ollut tapahtunut. Tavallisia asioita. Koko päivä oli oikeastaan yhtä tunteiden vuoristorataa aamu(yön) kiukusta toimimatonta puhelinta kohtaan, töissä aamupäivän epätoivosta ja paniikista iltapäivän huojentumiseen kotona ja onnistumisentunteeseen salilla. Ehkä tuo onnellisuudentunne syntyikin juuri rajusta tunteiden vaihtelusta, siitä, että todella tunsin, elin, koin – koko sydämelläni. Poissa oli tasainen, harmaa, tahmea mössö, joka täytti monta vuotta pääni: ei kiinnostanut, ei vain jaksanut innostua – ja jos jaksoikin, se tuntui vähintäänkin Oscarin arvoiselta näyttelijäsuoritukselta. Feikki-Elina.
Kauppareissulta kotiin tennareilla liukastellessani aloin pohtimaan, mikä haluan olla isona. No okei, ainakin olen nyt varma, ettei ravintola- ja kahvila-ala kuulu tulevaisuudensuunnitelmiini kuin satunnaisina hanttihommina, heh. Tämänpäiväinen itku kurkussa epäinhimillisessä kiireessä, liian vähäisellä työntekijämäärällä raataminen oli aika hirveää, vaikka kaikista ruoka-annosten väkräämisistä selvisinkin. Pyöritellessäni asioita päässäni ajatuksiini nousi kuitenkin yksi ylitse muiden: onnellisuus. Voisinkin paremminkin kysyä, millainen haluan olla isona? Hitsi vie, haluan vetää nenän kautta syvään henkeä, levittää kädet sivuilleni, sulkea silmäni ja tuntea elämänpalon sisälläni jokaikinen sekunti, minuutti, tunti, vuorokausi, viikko ja kuukausi. Haluan tuntea, kuinka elämänjanoni vain kasvaa vuosi vuodelta. Haluan kerätä itselleni onnellisia muistoja, kokemuksia, ajatuksia ja näistä kaikista yhteensulautuneita, kokonaisvaltaisia tunnemöykkyjä, joita sanoin on mahdoton kuvata, mutta jotka haltijansa pään sisällä ovat yksi, hyvin merkittävä onnellisuuden lähde. Haluan tuntea ja tunnistaa vaihtelevat mielialani, oppia käsittelemään vastoinkäymisiä ja negatiivisia tunteitani, oppia näkemään yhä paremmin niiden kirkkaan puolen. Haluan, että jokainen päivä on mielekäs, että joka ilta voin käydä nukkumaan onnellisena kaikesta kokemastani.
Haluan oppia tuntemaan kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Haluan oppia rakastamaan omaa vartaloani sellaisena kuin se on, sen painoisena kuin se haluaa olla. En etsimään vain virheitä tai keskittymään muokkaamaan siitä hyväksyttävän muitoista, kokoista tai tuntuista. Hei, onhan aik siistii, et mul on toimiva kroppa, vaik se ei nyt mikään Täykkäri naisten veronen ookaan.
Koska sitten olen iso? Koska on sitten kun? Koska aion alkaa elää kuin vapaa ja huoleton Lokki Joonatan? Lentää, kaarrella, liitää, kokeilla uusia tuulia? Parin, neljän vain kymmenen vuoden päästä? Nyt. Nyt, nyt, nyt. Haluan, että sinä siellä ruudun toisella puolella tätä lukiessasi sanot ääneen nyt. Nyt aion alkaa toteuttamaan sitten kun -ajatteluani.
Mummillani oli pitkäaikainen, harras toive saada punainen pikkumökki kerrostaloasunnon sijaan: sitten kun olen eläkkeellä, sitten kun on sopiva hetki vaarinkin kannalta. Mummi haaveili ja suunnitteli. Arkielämässään hän kuitenkin keskittyi haaveiden toteuttamisen sijaan asioihin, joita hänen mielestään piti tehdä: esimerkiksi muka liiallisten kilojensa karistamiseen ja siihen, että työevääksi eväslaatikkoon sujahti varmasti vain kaksi ruisleipää. Sairasvuoteellaan pikkuinen, heiveröinen mummi totesi, ettei sitten ehtinyt koskaan saamaan hartaasti toivomaansa punaista mummonmökkiä. Laihuus tosin tuli kuin ilmaiseksi sairauden myötä, mutta toiko se onnea? Ei. Vaikka niin hän oli luullut. Se ei tuonut onnea, sillä paine tuli jostakin hänen todellisen halunsa ulkopuolelta. Entä olisiko haaveiden toteuttaminen, edes osin, tehnyt hänestä onnellisemman – viimeisinä hetkinäänkin? Ehkä olisikin. Sillä se oli, mitä mummi todella itse olisi halunnut.
Haluan tällä äitini kertomalla saada jokaisen ajattelemaan. Tai itse asiassa elämään. Mummini oli maailman ihanin mummi, sen voin sanoa vaikka vain pikkutytön muistojen varassa. Luulen mummin ajatelleen vain liikaa muita ja aivan liian vähän itseään.
Tällä tekstillä haluan myös kunnioittaa mummini muistoa. Joka päivä katsoessani peiliin näen pienen palan mummia. Joka kerta halatessani äitiä, tunnen pienen palan mummin lämpöä. Joka kerta ajatellessani mummia, muistan olla kiitollinen elämästäni. Tällä hetkellä muistellessani mummia, kyynel vierii pitkin poskea. Silti hymyilen. Sillä kaikki muistoni mummista ovat onnellisia ja rakkaudentäyteisiä.
Tänään aion toteuttaa yhden haaveistani. Sinäkin?
Elina Heidi Rinkeli 
Elina, aivan älyttömän ihana ja hieno teksti taas kerran. Kaikki noi ajatukset on niin totta! Oon itekin huomannut, kuinka paljon oon päättänyt tehdä jotain ”sitten kun”, oli kyse sitten isoista tai pienistä jutuista. Mutta todellisuudessa pelkästään tuollainen ajattelutapa kertoo, että mitään ei tule tapahtumaan, ellei itse juuri NYT ota härkää sarvista kiinni.
Kiitos taas tästä 🙂
TykkääTykkää
Kiitos hirmusti ja ole hyvä:-)
Niin totta, jokaisen pitäisi hylätä sitten kun -ajattelu ja ottaa tilalle nyt heti -asenne – ehkä kuitenkin tietyissä rajoissa, heh;D
TykkääTykkää
Ihania nää kuvat ja sun blogi vaikuttaa tosi kivalta 🙂 Klikkailin itseni lukijaksi 🙂
TykkääTykkää
Kiitän kovasti ja samaa voin sanoa sun blogistasi ihan jo pienellä kurkkauksella:)
Ihan mahtavaa!!
TykkääTykkää
Eksyin blogiisi selailun kautta ja tykästyin kovasti kirjoitustyyliisi ja asioihin mistä kirjoitat. Persoonallinen ja mukaansatempaava ote! (: Jään seurailemaan blogiasi.
TykkääTykkää
Klikkailin tänne toisen blogin kautta ja tykästyin kovasti sun kirjotustyyliin ja blogiin yleisesti.:)
TykkääTykkää
Kiva kun eksyit ja tervetuloa!<3:)
TykkääTykkää
Oi, niin kiva kuulla:)
TykkääTykkää