Se alkoi harjoittelulla. Vanha, harmaa kirjoituskone. Epämääräisiä kirjaimia peräkkäin, vailla merkitystä, mutta sitäkin enemmän antaumuksella näppäiltyjä. Joonaslle. Olin juuri oppinut, että älälee merkitse jollekin.
Se kehittyi. Ensimmäinen itse ideoimani kirja. Keskityin enemmänkin päähenkilöinä esiintyvien kissojen piirtämiseen uusilla tusseilla: äiti toimi kirjurina, minä kuvittajana, työnjako oli selvä. Tarinan sepitin kuitenkin aivan itse omasta päästäni. Otin mallia isistä, joka kertoi Joppe Ketunpojasta usein iltaisin – aivan omasta päästään. Varmistin äidiltä monen monta kertaa, että sanajonot merkitsivät juuri sitä, mitä tarkoitin. Raidallisten kissojen seikkailut.
Se jatkui. Ala-asteikäisenä innostuin todenteolla kirjoista, kun oma lukutaito astui mukaan kuvioihin. Poljin tai talsin kirjastoon harva se päivä: pakkasessa, lumipyryssä, kaatosateessa, kesä kuumalla, helteessä, tuulen tuivertaessa. Paluumatkalla pysähdyin A-kioskilla ostamaan muutamalla kolikolla Oukkidoukkeja. En voinut vastustaa kirjojen maailmaa. Tein päivät pitkät kirjallisuusvihkoani, merkitsin muistiin kaikki lukemani kirjat ja selailin kirja-arvosteluitani ylpeänä. En kuitenkaan missään vaiheessa unohtanut oman luomista. Piirsin sarjakuvia, pidin päiväkirjaa, kirjoitin arvosteluja kirjoista.
Se sai uusia ulottuvuuksia. Ylä-asteella rakastin äidinkielentunteja. Innostuin oppiessani käyttämään lauseenvastikkeita, olin onnellinen muistaessani ainoana luokasta konjuktiorimpsun ja posket punaisina rustasin monen sivun mittaisia vapaita äidinkielenaineita ja -esitelmiä. Tekstin esteettisyys on jollain tavoin aina ollut minulle tärkeää, mutta sitäkin enemmän arvostan sisältöä. Inhoan tyhjiä sanoja vailla merkitystä.
Se koki kolauksen. Lukiossa lempiaineeni muuttui ahdistukseksi. Itseluottamukseni kirjoittamisessa, sanoista luomisessa, romahti täysin. Huonommat arvosanat iskivät piiskan tavoin vasten kasvojani. Tunsin kuvotusta kirjoittamista kohtaan, inhosin taitamattomuuttani, häpesin, että olin aiemmin uskaltanut ajatella olevani ihan hyvä kynäniekka. Suljin sanoilla leikittelyn ajatuksistani, mielestäni. Voin pahoin kirjoittaessani pohdiskelevia esseitä. herkkä luovuuteni tyrehtyi. Telkesin intohimoni jonnekin syvälle. Sain paniikkikohtauksen äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Itkin seuraavat kaksi päivää. Sätin itseäni. Inhosin itseäni. Petyin itseeni. Turhauduin itseeni. Sillä tiesin pystyväni parempaan, mutten saanut sanoja ulos, kirjoitettua paperille. Loppujen lopuksi annoin itselleni anteeksi.
Se palasi. Pakko ja arvostelu kuihduttivat luovuuteni. Riistivät rakkaan harrastukseni ja uskon itseeni. Ottivat pois yhden ilmaisukeinoistani. Tukkivat tien purkaa tunteitani. Pikkuhiljaa, pienin varovaisin askelin olen taas kokeillut laittaa sanoja järjestykseen. Muotoilla lauseita. Kokonaisia kappaleita.
Se syveni. Olen löytänyt jälleen vanhan palon kirjoittamiseen. Mutta jokin on kuitenkin muuttunut. En kirjoita enää pelkästä ilosta. Kirjoitan myös pysyäkseni järjissä. Olen oivaltanut, kuinka asioiden vuodattaminen riveille helpottaa oloa. Kirjoittaminen on yhä nautintoa, mutta samalla myös rankkaa kuin saven lapiointi. Elän tekstin mukana, olen voimakkaan tunnemyrskyn kourissa: itken, hymyilen, tunnen ahdistusta, nauraa käkätän ääneen. Lopuksi jäljelle jää vain voimattomuus kaikesta ulospäästetystä. Muistoista kirjoittaminen on rankinta, mutta kaikessa tuskaisuudessaan kuitenkin ihaninta. Hienoin tunne on, kun kirjoituksellaan koskettaa jotakuta. Silloin pienelläkin hymynkareella on väliä, yksikin kyyneltippa merkitsee mielettömästi.
Rakastan kirjoittamista.
Ja se, että olen vihdoin ymmärtänyt, ettei ole väliä, vaikka olisin lahjaton luuseri tai maailmankaikkeuden huonoin kynäniekka, tekee kirjoittamisesta mielettömän mahtavaa.
Ps. Kotiuduin juuri pääsykokeista ja koetan saada kierroksiani laskemaan. Sallin itselleni hermoryypyt Pepsi maxista, lieneekö sillä vaikutusta, että koneeni käy yhä kuumana. Sisään on vaikea päästä, vaikeaa oli myös yrittää olla halutunlainen. Päädyinkin olemaan oma itseni. Riittää, jos riittää, piiskaamaan en ala itseäni. Mitä teidän keskiviikkoonne kuuluu?
Elina Heidi Rinkeli 
Toivottavasti jatkat vielä pitkään kirjoitusta täällä blogimaailmankin puolella! Luen aina ihan intona joka postauksen, mutta kommentoitua tulee ihan liian harvoin. 😦 Viime postaus sai todella miettimään, kiitos siitä 🙂 Mitä ammattia voisit muuten ajatella omalle kohdalles?
TykkääTykkää
Ainakin tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu ihan mahtavalta:-) Ihana kuulla, että pidät kirjoituksistani ja olen onnellinen, että edellinen teksti herätti ajatuksia!
Itse asiassa olen tässä jo pidemmän aikaa painiskellut tuon kysymyksen parissa. Toisaalta haluaisin ammattiin, jossa saisin olla ihmisten kanssa tekemisissä, ehkäpä auttaa jollain tavoin. Toisaalta taas suomen kielen opiskelu yliopistossa kiehtoo paljon. Saa nähdä!:)
Kiitos ihanasta kommentista<3
TykkääTykkää
Tuo on mahtava oivallus, ettei ole väliä, vaikka olisit ”maailmankaikkeuden huonoin kynäniekka”! Itsessään se, että haluat ja osaat kirjoituksellasi ilmaista ja välittää muille omaa sisintäsi, on harvinainen lahja, josta useimmat saavat vain haaveilla. Itsellä oli jälleen kerran, krhm, tippa linssissä tätä postausta lukiessa. Olet, Elina, todella hyvä kirjoittaja ja ihana ihminen, mikä näkyy jokaisessa tekstissäsi.
TykkääTykkää
Voi että miten hienosti osaat kirjoittaa! Sun blogia on aina niin ilo lukea. Usein jää kommentoimatta, kun tekstit vetää niin hiljaisiksi! Ihanaa alkavaa viikonloppua :)<3
TykkääTykkää
Jep, on helpottanut ihan hirveästi, kun on uskaltanut jättää suorituskeskeisyyden ja itsensä arvostelun (ainakin osin)kirjoittamisen ulkopuolelle.
Kiitos, maailman paras serkku<3
TykkääTykkää
Kiitos hirmusti, sanasi merkitsevät oikeasti tositosi paljon!
Samaten, ihanaa viikonloppua myös sulle:-)
TykkääTykkää