Uncategorized

Jotain pysäyttävää.

Sunnuntaina koin jotain pysäyttävää.
Tunne ei kuitenkaan ollut pitkän pohdintatuokioni tulos, eikä liiemmin nopea älynväläys. Kuten useimmiten. En istunut kotona jakkarallani, enkä sen enempää yksin pimeässä autossa kokiessani maailmani mullistuvan. Kuten on tapana tapahtua. En vuodattanut kyyneleitäni itseni tai läheisteni vuoksi. Kuten yleensä. Kyynelvanat valuivat minulle tuntemattomien ihmisten puolesta.
Sydämeni takoi kaikille ihmisille, joilla sykkii  elämä rinnassa.
Kaikki eivät ole saaneet lahjaksi elämää. Tai jos ovatkin, niin aivan liian lyhyeen. Epäoikeudenmukaisen pienen palan, vain maistiaisen, koko kakusta. Toisille on suotu monta kymmentä vuotta, paljon muistoja ja tapahtumia, iloa ja surua, ihmiselämän koko kirjoa. Ja osa kykeneekin arvostamaan sitä, tervettä elämää ja rinnassa takovaa. Kuitenkin on heitä, jotka vähät välittävät, tai eivät jaksa välittää, eivät ymmärrä etuoikeuttaan elämään.
Väistämättä ajattelee, miksi elämä ei voi jakautua tasaisemmin? Miksi elämää eniten arvostavilta otetaan se pois? Mutta samaa aikaa hengellänsä tahallaan leikkivä saa pitää sen?
Jokainen on oman elämänsä herra ja pakko ei ole kuin kuolla. Tyhmiä kliseitä, jotka kuitenkin pitävät aikalailla paikkaansa. Ihminen voi tehdä elämällään mitä haluaa, elämä todellakin on valintoja täynnä – niin hyvässä kuin pahassa. Yhteiskunnassamme tekojensa seurauksista joutuu vastaamaan, muttei rangaistuksen pelko tai lakipykälä useinkaan estä ketään toimimasta. Myönnän tunnistavani ihmistyypin, jonka mielestä elämän kunnioittaminen ja kiitollisuudesta pauhaaminen ovat vain pyhimyksen leikkimistä ja harkittuja, epäaitoja sanoja. Pystyn ainakin osin ymmärtämään heidän kaltaistensa ajattelumallin. Enhän minäkään koko aikaa kävele hymy korvissa ja ylistä elämän suloisuutta. Se vasta olisikin tekopyhää. Ja jos se minun elämä on kerta tässä ja nyt, juuri tällä hetkellä ja joka tapauksessa, itsestäni riippumatta, tein mitä vain, miksi ihmeessä minun olisi oltava niin valtavan kiitollinen. Sitä paitsi kenelle loppujen lopuksi olen kiitollinen? Äidille ja isällekö? Jumalalle? Entä, jos olinkin vanhinkovauva, enkä usko Jumalaan?
Joka tapauksessa mielestäni jokaisella tulisi riittää edes hitunen arvostusta omaa elämäänsä kohtaan. Edes sen vuoksi, että toiset joutuvat luopumaan omastaan vasten omaa tahtoaan, vaikka haluaisivat vielä jatkaa matkaa sydän rinnassa sykkien.
Välillä tunnen huonon omatunnon kolkuttelevan korvani takana. Olen kiitollinen, että olen nyt terve ja elävien kirjoissa. Monta vuotta kuitenkin heitin hukkaan, leikin terveydelläni, kaikkea muuta kuin arvostin itseäni ja elämääni. Elin kapeakatseisesti, välillä vain omaa napaa kirjaimellisesti tuijottaen, kamppailin ongelmieni kanssa, jotka itse olin luonut, olin lähellä turhamaisuutta. Kuulostaa rajuilta sanoilta – omaankin korvaani. Sillä olinhan vakavasti sairas, enkä todellakaan sairastunut omasta tahdostani. Mutta silti se ei poista, eikä oikeuta käytöstä.
Yksi elokuva. Sai ajatukseni liikkeelle. Toimi tämän tekstin ajatusten lähteenä. Pimeässä elokuvateatterissa päätin, etten heitä yhtäkään tuntia elämästäni enää ikinä hukkaan, vaan täytän jokaikisen minuutin.
The impossible – Selviytyminen. 
Kuva: Google.
Suosittelen.

Vaikka elokuvan nimen suomennos ei teekään oikeutta itse elokuvalle.

4 thoughts on “Jotain pysäyttävää.

  1. kun näin ton trailerin vähän aika sitten ajattelin heti, että mä en mitenkään voi käydä tota kattomassa. tuli joku ihmeellinen vihanpurkaus: miten ihmiset voivat tälläkin kamalalla asialla mässäillä, tehdä viihdettä (tahkoa rahaa)… toiseksi mietin, että tää on varmasti niin kamalan tunteita herättävä leffa että vollottaisin vaan koko leffan, ei oo mulle ei.

    mm mutta toisaalta tää sun teksti herätti uusia ajatuksia. siis että tän elokuvan avulla voi ymmärtää just sen oman elämän hienouden jne. pitää sittenkin harkita, vaikka ihan ekana oon yhä vihainen elokuvabisnekselle 😀

    Tykkää

  2. Mä mietin noita ihan samoja juttuja aluksi, muakin inhottaa sellanen mässäily ja näin hirveästä asiasta hyötyminen. Kuitenkin, voi olla, että olen liian hyväuskoinen tai jotain, mutta ehkä elokuva auttaa ymmärtämään jotain elämästä, antaa ajattelun aihetta ja jollain tapaa kunnioittaakin tsunamin uhreja ja kärsijöitä, kun ajatukset siirtyvät heihin. Se, että elokuva kertoo erään perheen tositarinan, henkilöt eivät ole siis fiktiota, loiventaa ehkä jollain tapaa myös suhtautumistani elokuvaan.

    Ymmärrän siis täysin vihanpurkauksesi, koin itse saman kuullessani ensimmäistä kertaa elokuvasta:)

    Tykkää

  3. Hei Minni, kiitti vinkistä! Täytyy ehdottomasti käydä katsomassa. Ja käy ihmeessä katsomassa The Impossible.

    Oi, kiitti! Teen sen heti, kun kiireiltä kerkiän:)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s