Uncategorized

Pistoksia.

Sydämessä? Ei. Silmissä? No, ei onneksi. Jalkapohjissa? Ei tällä kertaa. Polvessa? Kipua ennemminkin.
Kolme pientä pistosta vasemman korvan takana. Joiden olisi kuulemma pitänyt tuntua vielä kivuliaammilta. Suorastaan sietämättömiltä. Sellaisilta, että tekisi mieli lätkäistä lääkärisetää poskelle. Haha.
Aiemmin tällä viikolla hätäännyin. Työpäivän jälkeen polveni oireili. Koukistus ja kävely sattuivat. Kyykkääminen puolestaan ei, mutta autolla ajo ja kytkimellä pelailu sitäkin enemmän. Tuntui kuin jokin ottaisi kiinni polvessa, hankaisi vastaan. Tietyn kulman saavutettuaan se naksahti (kuten viimeiset kaksikymmentä vuotta) ja kipu hälveni aina seuraavan koukistukseen asti.
En tiedä, onko meidän perheen lapsilla huonot jalkageenit, vai onko syynä (liian) ahkera liikunnanharrastaminen pienestä asti. Jalkaongelmia minulla ja veljilläni on kuitenkin ollut riittämiin. Olen saanut jalkoihini kortisonipiikkejä ja käynyt leikkauksessa, samoin kuin veikatkin. On meidän perheessä yksi polvikin leikattu. Ei siis ihme, että ehkä hieman ylireagoinkin polvikipuni kanssa. Toisaalta jalkoihin (miksei muihinkin raajoihin:D) liittyvät ongelmat on syytä mielestäni ottaa vakavasti: jalkojen tulisi kestää vielä monta kymmentä vuotta eteenpäin ja hoitamattomat vammat alkavat varmasti viimeistään eläkeiässä antaa merkkejä itsestään.
Muutenkin olen sitä mieltä, että ihmisten tulisi huolehtia kehostaan paremmin. Nykyään painotetaan ehkä jo liikaakin vain mielenterveyttä – suhteessa fyysiseen terveyteen. Tottakai mielen hyvinvointi on tärkeässä roolissa, kun ajatellaan kokonaisvaltaista terveyttä ja terve pää edistää väistämättä kehonkin hyvinvointia: liikkuminen tuntuu mielekkäältä, järkevä syöminen ei vie ylimääräisiä voimia, stressi ei kerrytä kiloja tai vie niitä. Asioilla on kuitenkin toisetkin puolet ja tämä sama kaava toimii mielestäni toiseenkin suuntaan. Kun keho ja koko fyysinen terveys ovat kaikin puolin tasapainossa ja kunnossa, on pienempi riski, että mieli sairastuu. Sillä ne teot, jotka ylläpitävät kehon hyvinvointia (mitä ne kullekin ovat: liikunta, järkevä syöminen, lepo, muu kehonhuolto, kuten venyttely, hieronta jne.) ruokkivat myös samalla tervettä ajattelua ja vakaata mieltä. Tällöin niin sanotusti syvemmän minän on hyvä asustella ulommassa minässä. Näin minä asian ajattelen.

Marssin, tai paremminkin könkkäsin, lekurin vastaanotolle etukäteen suunnitellut sepustukset oireistani ja muistelmat jalkalääkärihistoriastani valmiina mielessäni. Tässä vaiheessa painotan, että olin, tai ainakin luulin, että olin, varannut ajan  ihan tavalliselta (oikealta) yleislääkäriltä, yksityiseltä puolelta tosin. Sen verran paniikki polvestani antoi periksi, etten suoraa päätä tilannut aikaa ortopedille (ja järjestänyt kalenteriin tilaa jalkaleikkaukselle). Ja mikä olikaan tämän lääkärisedän ensimmäinen toimenpide? Vilkaistuaan polveani hän nappasi korvastani kiinni. Tässä vaiheessa hieman hämmentyneenä ajattelin jo saavani korvapuustin turhasta käynnistä ja tiedätkö kuka olen, olen asiakas -puolustuspuhe alkoi jäsentyä päässäni. En keksinyt muutakaan selitystä lääkärin käytökselle, sillä väärinkäsitys ei tullut kuuloonkaan: polvi ja korva eivät äänneasultaan mielestäni muistuta edes kaukaisesti toisiaan, eivätkä normaalitilanteessa edes sijaitse ihmisen ruumiissa kovin lähekkäin. Enkä minä vastaanotolle missään sikiöasennos pyörinyt. 
Ymmärtänette siis, että olin hieman pihalla, kun lekuri alkoi työntelemään pieniä piikkejä korvani taakse ja kyselemään sattuuko, sattuuko, tuntuuko sietämättömältä? Nipisti ja tuntui, muttei kuulemma tarpeeksi. Sainhan minä sitten pian selityksen toimenpiteelle: jonkinlainen akupunktio. Nuo piikit olivat akupunktioneuloja ja korvan takana oleva kohta polven akupunktiopiste. Kivun polvesta oli määrä hävitä tai ainakin hälventyä korvan takana sijaitsevaa pistettä piikittämällä. En sitten tiedä, onko minulla erityisen oudot polvet vai huono korvantaus, sillä kipu alaraajassa ei helpottanut. Lääkärikin siinä naureskeli, että minkäs teet, kun näin huono lekuri. Oikeammin syy oli ilmeisesti siinä, että ruhje oli aivan polven pinnassa, vaikkei se päällepäin siis näkynytkään. Diagnoosi jäi lopulta hieman vajavaiseksi, mutta mikä tärkeintä, kaiken maailman kierukkahommelit ja muut vakavammat vammat suljettiin pois. Vastaanotolta lähdin kolme piikkiä korvassa ja lääkereseptit kourassa. Nyttemmin kipu on helpottanut – akupunktioneulojen, geelin, lääkkeiden vai levon ansiosta, en tiedä. Pitkän työpäivän aikana polvi kuitenkin ärsyyntyy edelleen, salilla esimerkiksi kyykätessä se ei edes tunnu – päinvastoin. Polvi tuntuu jollain tapaa vetreytyvän.
Akupunktiohoito oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. Vaihtoehtoiseksi hoidoksiko sitä kutsutaan. Itse olen avoin uudelle, enkä kiistä, etteikö tällainenkin yleisesti ottaen toimisi. Tosin itse akupunktio taitaa olla vanhimpia hoitomuotoja lääketieteessä. Lääkärikäynnin jälkeen jalkani tuntuivat veteliltä, voimattomilta, rauhallisilta, rentoutuneiltakin. Polven kinnausta lukuun ottamatta. En sitten tiedä, johtuiko tuo alaraajojen olotila helpotuksesta vai neuloista, levottomat jalat -oireyhtymästä kärsivälle äidilleni akupunktiohoitoa kuitenkin suosittelisin. Heh. 
Oletteko te saaneet joskus akupunktiohoitoa? Tai muuta vaihtoehtoista hoitomuotoa? Mitä mieltä olette ylipäätään tällaisesta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s