Näin ulkonäkökeskeisenä, itsekeskeisenä sekä suorituskeskeisenä aikakautena sitä väistämättä välillä kaipaa vanhoja nappiverkkareita ja rusehtavia, linttaanastuttuja lenkkitossuja julkisilla paikoilla, edes lyhyttä katsekontaktia ja ensimmäistä tavua siitä a-alkuisesta sanasta ruuhkaisessa R-junassa tai ihan vain normaalisykkeistä kävelyä rautatieasemalla stressin ja kiireen aiheuttamien lisälyöntien, uupumuksesta vihaisten katseiden ja  holtittoman säntäilyn sijaan.

Ja kaipaamisella en tarkoita haikeiluja seitsekytluvulle tai aikaan jolloin emäntä lypsi lehmät käsin ja isäntä istui kiikkustuolissa piippua poltellen. Kärjistettynä. On ajanjuoksu tuonut onneksi muutakin kuin valittamisen aihetta. Ja kai silloin ennenkin oli oman aikansa tikittäviä urapommeja ja peilin kanssa seukkaavia riittämiin, joskaan ei ehkä aivan siinä määrin kuin nykyisin. 

Vaan kaipaukseni kohdistuu lapsuuteen. Kyllä minulta lapsena tuli helpommin suusta sana anteeksi. Ja oli se luettavissa monen muunkin pienen huulilta, sikäli mikäli äiti oli sen käyttöä opettanut. Samoin kuin tein pienenä estoitta tuttavuutta junassa vierustoverin kanssa – iästä, sukupuolesta tai nenän vinoudesta huolimatta. En arvottanut itseäni, saatika muita, ulkoisten seikkojen mukaan. Hieno kissapaita oli vain ylimääräinen plussa hyvin etenevän leikkihetken päälle. Niin ja kyllä minä osasin popsia lihapullat nopeasti, jos oli tarvis. Kolme ja puoli yhtäaikaa suussa taisi olla ennätys. Legoukon päitä mahtui yhteen sieraimeen kerralla vain kaksi, mutta siitä nyt ei ollutkaan puhe. Vaikka aikuisilla on luonnollisesti enemmän vastuuta ja hoidettavaa, pakostakin kiireisempiä asioita ja kokonaisia päiviä, joihin ratkaisuksi ei riitä edes neljän kokonaisen lihapullan mahduttaminen nenään samanaikaisesti, voi lasten suhtautumistavoista ottaa siitä huolimatta mallia. Paikasta toiseen voi juosta hiki hatussa, mutta myös hymy huulilla ja lapsenmielinen pilke silmäkulmassa.

Sillä eikö kuitenkin ole ihanaa, että ympärillämme on muita ihmisiä – vieläpä persoonallisia ja erilaisia – joilla on mahdollisuus tehdä omasta päivästäsi parempi ja ennen kaikkea joiden päivää voit itse piristää omalla käyttäytymiselläsi. Ratkaisuksi alkuvirkkeessä listattuihin nykypäivän epäkohtiin voisimme tietysti alkaa kaikki pukeutumaan näihin jo yleistyviin aikuisten potkupukuihin, ulkoistaa ammatinvalinnan ja työelämässä sijoittumisen korkeammalle taholle ja muuttaa asumisjärjestelyt koko maan kattavaksi yhteiskommuuniksi. Kaikki olisivat samalla viivalla ja pysyisivätkin sillä: yksilön omat päätökset eivät painaisi vaakakuppia suuntaan tai toiseen, kaikenlainen vertailu olisi turhaa, vastuu sekä kiireen torjuminen vaivaisivat vain enää korkeampaa tahoa ja sosiaaliseksi taas opettelusta ja muiden huomioonottamisesta tulisi kommuunin myötä pakostakin arkipäivää.

Vai olisiko silti helpompi (ja mielekkäämpi) tapa vain yksinkertaisesti opetella huomaamaan junan peilaavista ikkunoista toisten hymynaamat oman hiusjakauksen sijaan (tai edes lisäksi), lisätä sanavarastoon jälleen anteeksi ja kiitos, elekieleen hymy, asenteisiin ennakkoluulottomuus ja päiviin muutama minuutti rentoutumista ja otsaryppyjen suoristamista varten?