Uncategorized

Muutama sana sairaudesta.

 Vain koska toivon auttavani tällä tekstillä jotakuta.
Pystyn vieläkin muistamaan sairauden ”ajatusmallin” ja kuinka ”järki” tuolloin juoksi, tai oikeastaan ”juoksi”. Ei se juossut, edes madellut. Ihan vain hytisi kohmeisena paikoillaan. Sairastuin 9. luokan loppupuolella. Siitä asti elämä oli yhtä aaltoliikettä. Oli suvantovaiheita, kokonaisia vuosia jolloin tuntui, että junnaan vain paikoillani, enkä pysty ikinä tavoittamaan enää sitä todellista elämistä.

Olen kuitenkin aina sanonut, että anoreksiasta tavallaan kasvetaan ulos. Tietenkin tein kaikki vuodet töitä parantumisen eteen, muttei sitä koko aikaa jaksanut ”aktiivisesti” parantua. Se on ihan mahdotonta. Ei kukaan jaksa. Tähtäin oli kuitenkin koko ajan mielessä, enkä menettänyt uskoani täysin koskaan. Tai silloin kun olin menettää, äiti nosti minut ylös ja kantoi niin pitkään, että sain oman haluni takaisin ja jalat alleni. Kuitenkin koko sairasvuosien ajan ikään kuin kypsyin terveyteen – takapakeista huolimatta. Anoreksiasta täysin parantuminen vie vuosia. Väitän, ettei kukaan pysty parantumaan nopeasti, vaikka kuinka haluaisi. Halu ja todellinen parantuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka yhteen tiukasti liittyvätkin.

En ollut koskaan osastohoidossa. En halunnut. Vaikka lääkärit olisivat lähes väkipakolla sisälle ottaneet. Tiesin jo tuolloin, ettei se tule tekemään minua terveeksi. Ja onneni oli ja on, että äiti uskoi minua. Puhalsi kanssani yhteen hiileen muista välittämättä. Äiti taisteli saadakseni parantua kotona ja minä taistelin parantuakseni. Jos vaati minulta rohkeutta lisätä itse ruokavalioon ylimääräisiä Nutridrinkkejä ja nousta yöllä syömään maksapasteijaa, vaati äidiltä vähintääkin yhtä paljon rohkeutta vastustaa hoitohenkilöstöä. Sairaimmillanikin tiesin oman tahtoni, pikkuruinen terve Elina lusi pääkopan nurkassa vaikeimpinakin aikoina. Ehkä se on se hemmetin luja oma tahto ja kovapäisyys. En tiedä.

Ilman osastohoitoa on mahdollista parantua. Pitkästä ja vaikeastakin syömishäiriöstä. Olen elävä esimerkki. En kuitenkaan sano, etteikö osastohoito joitakuita auttaisi. Toisten hengen se on pelastanut. Minun henkeni pelasti oma tahtoni ja äiti. Loistava ravitsemusterapeutti oli kriittisessä vaiheessa suurena apuna. Väitän, että tietty ihmistyyppi kykenee parantumaan kotioloissa. Mutta minkäänlainen ihminen ei pysty parantumaan ilman oikeanlaista tukea – tuli se sitten ammattilaiselta tai keneltä hyvänsä.

Olen mieltänyt oman parantumiseni porras portaalta eteneväksi. Suunta on ollut aina ylöspäin, mutta askelmia on hypitty aika ajoin myös alaspäin – joskus jopa laskettu pyllymäkeä vauhdilla alas. Toisaalta välillä olemme ihan tietoisesti vain pysyneet yhdellä portaalla levähtämässä, yrittämättä edes kiivetä ylös. Nimenomaan me. Minä ja äiti. Viimeisimmillä portailla iski totaalinen kyllästyminen sairauteen; ei hemmetti, nyt tämän myslisekoituksen nyppiminen saa ihan oikeasti loppua! Siitä pikkuhiljaa – järjettömien pelkojen saattelemana – irtauduin sairaista ajatuksista ja rutiineista yksitellen.

En ehkä vieläkään ole aivan ylhäällä tasanteella, en ole aivan täydellisen kypsä vielä poimittavaksi, mutta olen terve. Vaatii ehkä vuoden tai pari, jotta olen täysin terve.

Toiset sanovat, etteivät usko syömishäiriöstä pystyvän parantua kokonaan, milloinkaan. Oli aikoja, jolloin allekirjoitin tuon täysin. Tässä ja nyt haluan kuitenkin sutata nimmarini. Kumota väitteen. Pitkästäkin syömishäiriöstä voi todellakin parantua. Vanhan – tosin huomattavasti viisastuneen ja henkisesti kasvaneen – minän voi todellakin löytää uudelleen.

Parantumisen tulee olla aktiivista toimintaa. Ei kukaan herää yhtenä aamuna ja tajua löytäneensä itsensä – tervekään. Itsetutkiskelu ja asioiden oivaltaminen pohdintojen tuloksena ovat avainasemassa, väittäisin. Oma, aktiivinen ajatustyö. Anoreksia on jollain tapaa myös matka minuuteen. Itsensä kohtaamista. Ja itsestä oppimista.

Tarvitaan vain aivan helvetisti omaa tahtoa ja halua, uskoa, pitkäjänteisyyttä, periksiantamattomuutta, hiukan itsepäisyyttäkin ehkä, tukea, rakkautta, selkeä tavoite sekä ennenkaikkea rohkeutta. Aivan hirvittävästi rohkeutta juuri sinulta itseltäsi. 

Mielestäni pahin ajatusmalli on ”minä opettelen elämään sairauden kanssa”.
Terveiset ruokapatojen ääreltä. Nauttikaa pääsiäisestä, rauhallisia pyhiä!

18 thoughts on “Muutama sana sairaudesta.

  1. Kiitos tästä postauksesta, kiitos ihan mielettömäm paljon. Sä olet vaan niin ihana, en ikinä lakkaa hokemasta sitä 😀 <3

    Ennen kaikkea tuo yksi kohta. Se, jossa sanot uskovasi, että tästä voi parantua täysin. En ole varmaan ikinä ennen kuullut kenenkään sanovan noin. Aina sanotaan, että voi parantua ehkä 95 %:sesti, muttei täysin. Sanotaan, että sairaat ajatukset voivat jäädä (mitä itse kammoan aika paljonkin), mutta ”jossain vaiheessa niiden kanssa vain oppii elämään ja ajatukset eivät enää muutu teoiksi”. On ihanaa kuulla, että täysin voi parantua – se vaatii vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja sitä mulla on.

    Hyvää pääsiäistä, syö paljon suklaamunia ja nauti. Oot vaan niin ihana :') ❤

    Tykkää

  2. heippa! täällä eräs nuori nainen joka jakaa vähän samanlaisen kohtalon. Eli siis kotona lähdin viimein paranemaan, tosin mulla oli sitä ennen useita ja taas useita vuosia osastohoitoja mut sit lopulta se oli varmaan just se jääräpäinen minä siellä joka päätti et nyt riitti ja sit aloin tavoittelee sitä elämää. Mäkin uskon että syömishäiriöstä voi vapautua kokonaan musta se vaatii ainakin luonnetta ja pääkopan muutoksia =) ja huhhuh joku et ”opin elämään sairauden kaa” kuulostaa kyl aika tosi pas*alta…mä oon ainaki niin kyllästyny siihen anoreksia maailmaan että pakkohan siitä on päästä kokonaan pois ettei ihan kuole tylsyyteen tai sillai. ja kuulosti tosi tutulta toi toipumistaival,,ainoo vaa ett mulla ei ollu mukana ketään tukemassa ja yksin sieltä suosta sitten rämmin. olikaha täs kommentis nyt mitää järkevää pointtii. tuntu vaan että haluan ilmoittaa olevani samaa maata jos nyt niin voi sanoa blogin perusteella. ainakin teksin perusteella sitten. nyt mä lopetan tän kommentin. tsemppiä ja voimia sulle että pääset sinne vika-tasolle paranemisessa!!! =)

    Tykkää

  3. Elina olet upea, ihana ja vahva ihminen. Saan niin paljon voimaa ja hyvää mieltä jokaisesta postauksestasi. Kiitos ❤

    Tykkää

  4. eksyin blogiisi ensin ehkä hieman vahingossa, mutta luettuani tämän postauksen ja samaistuttuani siihen 100%sti, en voinut olla jättämättä tassunjälkeäni tänne kommenttiboksiisi.

    kirjoittelin juuri sh:stä/toipumisesta ja läheisten näkökulmasta omaan blogiini ja toivon, että käyt kurkistamassa ko. tekstit: http://www.signedbysatua.blogspot.com

    Tykkää

  5. Hei tämä oli kyllä todella ihana postaus, melkein tekisi mieli linkittää se jonnekkin omien tuttujen luettavaksi; sen verran omia ajatuksia ja paljon samaa, kuin mitä omsassa tilanteestakin löytyy 🙂 Kiitos tästä!

    Voisitko kirjoittaa joskus postauksen ”sairaushistoriastasi” vai haluatko edes käsitellä/jakaa niin henkilökohtaisia julkisesti..? Olisi kuitenkin mielenkiintoista lukea enemmänkin sinun kokemuksestasi sairaudesta; sen alkuvaiheesta, toipumisesta jne.

    Ihanaa kevättä Sinulle! 🙂

    Tykkää

  6. Kiitos itsellesi kommentistasi! Annan luvan linkittää, jos siltä tuntuu;)

    Arvelit oikein. Tämän syvällisemmin en halua sairaudestani kirjoittaa. Ei sillä, ettenkö pystyisi, mutten halua jakaa kokemuksiani kaikkien kanssa – liian henkilökohtaista, ei tunnu hyvältä. 🙂

    Ihanaa kuitenkin, jos tästä postauksesta oli hyötyä tai iloa. 🙂

    Samat toivotukset triplana takaisin!

    Tykkää

  7. Olet kyllä tosi vahva ihminen, kun ilman tukea olet selvinnyt! Saat olla ylpeä itsestäsi. 🙂

    Oli kommentissasi paljonkin järkeä. Kiitos, kun jaoit oman tarinasi. Todellakin vaikutat samanlaiselta kuin minä. Itsepäisyys ja jääräpäisyys eivät todellakaan ole vain pahe. 😉

    Kiitos, ja ihanaa kevättä sinulle!

    Tykkää

  8. Voi, apua, Nette! :') Itse olet ihana. Olen lukenut kommenttisi moneen, moneen kertaan. Ja olen aina vain pelkkää hymyä.

    Olen aivan varma, että paranet kokonaan. Pystyn näkemään sinussa todella paljon samoja piirteitä kuin itsessäni. Sitäpaitsi sinulla on maailman paras ravitsemusterapeutti;) Aikaa, kärsivällisyyttä ja aktiivista paranemista, ajatusten työstämistä. Viimeisimmän osaat ainakin todella hyvin kirjoitustesi perusteella. 🙂

    Sitä samaa sinulle<3 Masu täyteen suklaamunia!
    T. aamupalaksi Kinderiä (no kaiken normin päälle tietysti, heh)

    Tykkää

  9. Hieno, aivot raksuttamaan pistävä kirjoitus. Mutta mitäpä mun elina ystäväiseltä olisikaan voinut muuta odottaa<3

    Oikeestaan haluisin itsekkin olla varma siitä että anoreksian jättämät jäljet tulisivat minusta joskus kokonaan poistumaan. Jostain syystä tällä hetkellä en kuitenkaan täysin rehellisesti voi sanoa, että siihen uskoisin. Toivon kuitenkin ja työtä teen sen eteen joka päivä 🙂 Välillä joutuu pinnistelemään enemmän, toisinaan taas tuntuu kun koskaan ei olisi syömishäiriötä sairastanutkaan.

    Ihanaa kevättä murunen ❤

    Tykkää

  10. Mielenkiintoista olisi joskus lukea miten käytännössä työelämässä toteutat nuo eväs – ja lounastauot. Käsittääkseni olet kaupan kassalla töissä ja siellä on todella tarkat taukoajat sun muut? 🙂

    Tykkää

  11. Itse asiassa se on hyvin yksinkertaista: syön kun on tauko. Kahvitauolla täytyy vaan olla aika nopea: 12 minuutissa ehtii syömään kyllä hyvin tonnaripurkin ja prodepatukan. 😀 Iltavuoroon otan aina ikään kuin päivällisen mukaan ja lounaan+välipalan syön kotona ennen lähtöä. Jos menen aikaisemmin, syön vastaavasti lounaan ja mahdollisesti välipalan töissä. Viikonloppuisin pitkänä päivänä syön usein ekstraison iltapalan, kun yksi ruoka jää tavallaan välistä. Tasainen syöminen onnistuu mainiosti, kun vähän suunnittelee. Ja se, että töissä pääsee kellontarkasti omalle tauolle on mielestäni enemmän kuin jees! 🙂

    Eväät nyt eivät ikinä ole mitään quormeeta, mutta en minä ikinä mitään pahaa syö, tykkään kaikesta: tonnaria, prodepatukoita, eilispäivän ruokaa, raejuustopurkkeja jne. Helppoa ja nopeaa (syödä). Ja jos en jollain tauolla ehdi syödä kaikkea, jatkan ruokailua seuraavalla:D

    Tykkää

  12. Ihana kirjoitus Elina, ja sä oot ihana! 🙂 <3 Näistä sun kaikista kirjoituksista huokuu semmoinen rauha ja onnellisuus, ja näytät nykyään ihan pirun hyvältä! :) Itse myös syömishäiriön kokeneena voin sanoa, että kyllä, tästä on mahdollisuus parantua. Aikaisemmin ajattelin itse myös, että jollain tavalla sh tulee aina olemaan osa elämää, mutta nyt tajuan, että mähän olen terve , vai muistot sh ajoista tallella, niin hyvät kuin huonotkin, mutta ollaan me hei pirun vahvoja! <3

    Tykkää

  13. Voi ei, itse olet superihana!:')
    Tosiaan, muistot säilyvät. Niitä ei voi pakottaa pois tai hallita. Ne ovat osa itseä, mutta eivät välttämättä aina paha asia. Muistojen hyväksyminen ja käsittely kuuluvat tervetymiseen.
    Kiitos ihanista sanoista! Olemme tosiaan pirun vahvoja!:)

    Tykkää

  14. Ensinnäkin kiitos tästä postauksesta! (: olet vahva<3 Mulla on oikeastaan myös yks kysymys.. Tai en tiedä onko siihen ''vastausta'' mutta jos osaisit jotain sanoa niin olisin kiitollinen.:) Olen siis itse 16 vuotias ja anoreksiaa sairastava pikkusiskoni 15. Sairaus alkoi n. 5 vuotta sitten ja sen jälkeen on ollut sairaalajaksoja sekä psykiatrisella puolella että itse sairaalassa. Tällähetkellä pikkusisko on ollut jo lähes 2 vuotta kuntoutuskodissa, ja ollaan siis jouduttu olemaan todella paljon erossa pitkän välimatkan vuoksi. Jaksan aina muistuttaa siskolleni kuinka uskon hänen paranevan ja niin haluaisinkin.. mutta todellisuudessa usko horjuu ja koen etten voi auttaa mitenkään. Siksi haluaisinkin kysyä että miten anoreksiaa sairastavaa voi tukea parhaiten..? En tiedä onko tämä nyt tyhmä kysymys tai haluatko vastata. Mutta mitkä sanat tai teot ovat olleet parhaita? Mitä voin tehdä vai voinko mitään? Tietysti olla tukena mutten koe sitäkään osaavani oikein tehdä. 😦 Kiitos tosi paljon jo etukäteen, jos vastaat (:

    Tykkää

  15. Vastaan tietysti!
    Musta tuntuu, että se saattaa olla aika yksilöllistäkin, millaista tukea sairastava haluaa tai tarvitsee. Niin tai näin, osaan joka tapauksessa puhua vain omasta puolestani.
    Ensinnäkin täytyy muistaa, että tuki on hirvittävän tärkeää, mutta on muistettava, että siskosi on kuitenkin se, joka loppupelissä päättää parantumisestaan, tekee päätöksen alkaa syödä ja vastustaa pään sisäistä ääntä – tuen avulla tietenkin.

    Omasta mielestäni kaikkein tärkeintä on, että tukijat pysyvät ns. sairaskuplan ulkopuolella. Ovat koko ajan mallina terveestä elämästä. On tosi, tosi helppoa ”mennä mukaan” sairastavan juttuihin, ihan tiedostamattakin. En siis tarkoita, että tukija alkaisi ajattelemaan kuin anorektikko, vaan esimekiksi kattaa pöytään aina sen (sairauden vaatiman) kulhon ja tietyn lusikan. Esimerkiksi. Hyvin pieniä juttuja, mutta nekin ovat osa sairautta.

    Tottakai on yritettävä ymmärtää, vaikka vaikeaa se varmasti on. Se sairastavan kireys, tiuskiminen ja ahdistuskohtaukset eivät johdu mistään muusta kuin sairaudesta ja aliravitsemuksesta. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kestää, en sitä väitä. Päinvastoin: ronskitkin ”herättelyt” sairaudesta olivat minulle ainakin tärkeitä, vaikka tuolloin sitä en niin tajunnutkaan. Puhdas faktapuhe tehosi minuun parhaiten. Että minulle kerrottiin kerrasta toiseen, miten asiat ihan oikeasti ovat. Miten ulkopuoliset tilanteen näkevät, kuinka terveet silmät näkevät sairaan ulkomuodon, esimerkiksi.

    Kuulostaa ehkä aivottomalta, mutta välillä ”väärät” sanavalinnatkin saattoivat laukaista uuden ahdistuksen. Koska sairas mieli pyrkii vääntämään kaiken väärinpäin. Sinun on tärkeä muistaa, että sinussa tai avussasi ei ole mitään vikaa, vaan se on siskosi sairaus, joka saa aikaan ahdistuksen yms.

    Joistakin konkreettisia tekoja, jotka auttoivat minua: tuki syömistilanteissa (esim. yhdessä syöminen, malli), totuttelu uusiin, ”vaarallisiin” ruokiin maistiaisten kautta (äiti tarjosi omasta ruuastaan maistiaisia), kehon ääriviivojen näyttäminen (äiti usein ”veti käsillä kehoni ääriviivat”). Puhuminen. Puhuminen. Ja puhuminen. Järjen ja totuuden takominen, vaikka saman toistaminen tuntuisikin turhauttavalta.

    Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että olet ja pysyt terveenä naisenmallina siskollesi. Pitkän ajan jälkeen sairaus kroonistuu ja läheisetkin saattavat alkaa pitämään (”vahingossa”) sairautta jo ihan normaalina. Jatkuva muistutus siitä, mikä on sairasta ja epänormaalia oli ainakin minulle tärkeää. Kaunistelematon totuus oli minun pelastukseni. Hyssyttelyllä ja hyväksymisellä ei mielestäni ketään nosteta sairauden suosta.

    Tositositosi epäselvä ja jäsentelemätön vastaus. Enkä tiedä, oliko tästä yhtään apua. Tulee niin hirveästi ajatuksia, etten osaa poimia oikeita asioita mielestäni. Kysy vielä, jos suinkin jokin mietityttää!

    🙂

    Tykkää

  16. Voi että en tiedä mitä sanoa. Valtavan iso kiitos noin pitkästä viestistä!! Uskon tosiaankin että tästä on apua, edes vähän. 🙂
    Lupaan että kysyn jos tulee jotain mieleen.
    Kiitos ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s