Jonkinlainen ylösnousemus.

Viisivuotiaana kevät merkitsi minulle uusia, vilkkuvia ja valkoisia tennareita.

Ala-asteikäisenä kevät merkitsi minulle pikkupokemonien ulkoiluttamista ja Growliten etsimistä sulavasta hangesta.

Hieman vanhempana kevät merkitsi minulle pyöräilyä kirjastoon. Ensimmäistä irtojäätelöä kioskilta.

Yläasteikäisenä taas märkiä kenkiä koulumatkan jäljiltä.

Useana vuonna kevät merkitsi minulle uutta mahdollisuutta. Mutta toisaalta taas vain auton ikkunasta leskenlehtien puhkeamisen seuraamista.

Toissakevät merkitsi minulle elämisen opettelua.

Viime kevät elämän todellisen olemuksen tajuamista ja ihmisen voimavarojen rajallisuuden ymmärtämistä.

Tämä kevät merkitsee minulle pitävää ja varmaa askellusta lenkkipolulla. Myös elon tiellä. Uuden kokemista, toisaalta taas lapsuuden muistoihin palaamista. Elämistä.

Eilisaamuna tunsin sen niin voimakkaasti. Kosketuksen lapsuuteen. Kosketuksen Elinaan. Ei enää pinnistäen tai yrittämällä. Tunne tuli kuin luonnostaan. Istuin sängyllä suklaamunieni kanssa. Kaikki tuntui niin hirvittävän oikealta. Näin asioiden kuuluu olla.

Joskus luovuttaminen on onnistumista. En löydä itseäni taistelemalla tai räpiköimällä, henkeä haukkomalla ja kuristamalla. Sisin minuus paljastuu kontrollin luovuttamisella ja tunneaallokkoon heittäytymisellä, rakkaudella, paljon myös rohkeudella.