Uncategorized

Liikun, miksi?

Välistä tuntuu, nykypäivänä kaikki asiat kääntyvät jollain tapaa ennemmin tai myöhemmin, kokonaan tai osin negatiivisiksi: pahaksi, haitalliseksi, vaaralliseksi, kielletyksi. Tai sitten kaikkialta yritetään löytämällä löytää haittoja ja pahaksi todistettuja asioita – osaksi jo ehkä iltapäivälehtien lööppien täytteeksi. Toisinaan tuntuu, että kaikki on nykyisin hengenvaarallista, vähintäänkin ennenpitkää kuolemaan johtavaa, teit niin tai näin. Oikein eläminen on haastavaa.
Lähiaikoina on kohistu paljon fitnessbuumista, pakkomielteisen laihuudenihannoinnin (anoreksian, syömishäiriöiden) muuntumisesta pakkomielteiseksi tiukkapeppujen ihannoinniksi, eli jonkinlaiseksi uudeksi syömishäiriöksi. Onhan meillä jo ortoreksia ja dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö, ehkä kuitenkin tarvitaan vielä fitreksia? Tällä en vähättele yhtään ilmiön olemassaoloa tai sen todellista vaaraa. Lähinnä harmittelen sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa kaikki hyväkin tuntuu menevän överiksi, eivätkä ihmiset osaa suhteuttaa asiota omaan elämäänsä. Kyllähän veden juontikin voi lähteä lapasesta ja muuttua vaaralliseksi, jos oikein lipittää!
Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan paasata – mistään. Sen sijaan pohdin tässä yksi päivä, miksi minä käyn salilla, mitä se on elämääni tuonut, kuinka se on muuttanut minua? 
Ensiksikin, (äärimmäinen) fyysinen ponnistelu ja rasitus ovat minulle yhtä kuin nautinto. Olen liikkunut koko ikäni: aloitin tanssimisen melkein ennen kuin osasin kunnolla puhua. En mennyt satubalettitunneille leikkimään kissaa ja nuohoamaan lattioita, vaan treenaamaan nilkanojennuksia. Nautin suunnattomasti, kun hiki virtaa otsallani ja poskeni muuttuvat punaisiksi – muuten aika helpostikin helottavat! En halua olla riippuvainen mistään, endorfiinihöyryistäkään, mutten toisaalta osaisi kuvitella elämää ilman jonkinlaista liikuntamuotoa. Ennen kaikkea tunnen olevani elossa käyttäessäni kroppaani.
Toiseksi, saliharjoittelu tarjoaa minulle kaipaamaani haastetta. Olen aina ollut hyvin kilpailuhenkinen. Jollen kilpaile toisia vastaan, haastan jatkuvasti itseni saavuttaakseni yhä paremman ja paremman tuloksen. Sellainen minä vain olen. Se tulee luonnostaan, ei pakottamalla, edes tietoisesti. Eräs kerta salilla muuan herra ehdotti minulle seitsenottelun aloittamista. Vastasin, että mielelläni kyllä aloittaisin, mutta valitettavasti olen jo liian vanha sellaisen lajin aloittamiseen. Etkä ole, voihan sitä aina käydä huvin vuoksi kentällä, vaikka tavoitteellisempi harrastaminen ei olisikaan enää ajankohtaista, herra huudahti. Totesin, että toiset ehkä, mutten minä. En vain kertakaikkiaan pysty tekemään mitään huolimattomasti toisella kädellä. En saa sellaisesta toiminnasta mitään irti. Treenisalilla haastan itseni kerta toisensa jälkeen sietämään ihanankamalan poltteen pakaroissa, testaan henkistä (ja fyysistä) kanttiani nakkaamalla edellistä suuremmat kiekot tankoon ja iloitsen huomatessani voimatasojeni nousseen.
Kolmanneksi, salillakäynti on tukenut syömistäni. En voi sanoa sen tukeneen tervehtymistä, sillä sali ei ole sairaiden paikka, vaan nimenomaan koen treenauksen rohkaisseen minua syömään enemmän ja paremmin, kutakuinkin riittävästi. Koska en koe mielekkääksi käydä nostelemassa painoja vain näön tai pelkän huvin vuoksi, vaan haluan edetä ja kehittyä, on ruoan lisäys ollut lähes itsestäänselvyys.
Mietin pitkään, miksi jo itsessään salillemeno saa aikaan hyvänolontunteen, ei euforiaa, mutta hymyn huulille. Kirjoitettuani tämän (klik) tekstin tajusin, miksi. Salilla koen saavani olla jollain tapaa niin sanotusti luonnontilassa. Juuri sellainen kuin sillä hetkellä, rehellisimmilläni olen: vasta heränneenä, meikittä, hiukset sotkussa, punaisilla poskilla, ähistä ja rutistaa naamaa juuri niin kuin se on vääntyäkseen ja käyttää liikkumaan luotua kroppaa. Kuulostaa hassulta, mutta salilla tuntuu kuin olisin kaksin pääni kanssa. Vain minä ja mieleni. Eikä siihen vaikuta, että sarjatauoilla saatankin vaihtaa kuulumisia aamupappojen kanssa ja vastailla kysymyksiin tai toivotella mukavia aamusaunomisia. 
Itse asiassa päinvastoin. Yksi saleilun iloista on uusi ja vaihteleva kirjo tuttavia ja kavereita. Oikeasti se on rikkaus, että omalla salillani käy varsinkin aamuisin vanhempaa ikäryhmää. Minusta on mukavaa, että tullaan jutskaamaan, vaikka toisinaan jo useampaan kertaan kuullut tarinat lonkkavioista hiukan häiritsevätkin, tosin ainoastaan pituudellaan – treeni-intensiteettiä on hankalaa pitää yllä. 😀 Voi elämäntarinoista oppiakin ja olla hyötyä, vähintäänkin ne ovat mielenkiintoisia: erään rouvan oli pelastanut alaraajahalvaukselta liukastumistilanteessa lääkärin mukaan juurikin painoharjoittelu, lihakset olivat sen ansiosta hyvässä kunnossa. Olen saanut myös esimerkiksi pikaoppitunnin yrittäjyydestä ja tulevaisuuden työnäkemyksistä. Heh. Olen huomannut sosialisoinnin myötä muutoksia myös itsessäni: sanat tulevat helpommin suustani, enkä takeltele enää niin vieraammille puhuessani. Olen alkanut nauttia oikeasti ajatustenvaihdosta toisten kanssa – ennen ujous oli harmillisen hallitsevaa.

 Kuudenneksi ja edelliseen liittyen salilla käyminen on kasvattanut hivenen myös itseluottamustani. Tarkointan terveellä tavalla. Minun ei tarvitse enää pälyillä seiniä tai lattiaa, sarjatauoilla istua lysyssä mahdollisimman huomaamattomasti, sillä en tunne enää tarvetta pyydellä kaikilta anteeksi olemassaoloani. Kuulostaa ehkä toisille itsestäänselvyydeltä, mutta rohkenen jo ajatella, että minulla on yhtälailla oikeus treenata salilla ja varata kyykkypaikka sarjojeni ajaksi – sekä tietenkin toimia tuon ajatuksen mukaisesti. Kun joku tulee kysymään minulta, mitä lajia harrastan, en enää vastaa vähättelevästi noo, enhän minä mitään, vähän vain punttailen ja hölkkäilen. Viime tiistaina vastasin ensimmäistä kertaa itsevarmasti eräälle uteliaalle harrastavani pääosin salilla treenaamista. Ja tuntui hyvältä! Vastaavasti terve itsevarmuuteni ilmenee myös tilanteissa, joissa vanhemmat miehet alkavat tytöttelemään, mielestäni lähes aina vähättelevästi. Eräs kerta vanhempi mies, joka oli aiemmin arvostellut tekniikkaani ja jolla itsellään ei kyllä ollut tietoakaan minkäänlaisista tekniikoista tai treenin koostamisesta, totesi muka hauskasti sulla on tänään vai vähän niinku käsipäivä minun pungertaessa naama punaisena. Ääneen en sanonut, mutta mielessäni kyllä totesin kiukkuisena, ettei minulla mikään vähänniinkukäsipäivä ole, vaan käsipäivä
Seitsemäs ja itselleni ehkä tärkein saliharrastuksen tuoma positiivinen vaikutus on oman kehon hyväksyminen ja sen konkreettisten rajojen tunnistaminen. Nimenomaan oman kropan käyttäminen, ponnistelu ja jonkinlaisen tuntuman saaminen lihaksiin (tarkoitan muunlaista kuin sarjojen aikainen polte tai seuraavan päivän DOMSsit, vaikka nekin kivoja ovat) ja kehoon ylipäätään ovat auttaneet ja auttavat edelleen koko ajan matkalla oman kropan rakastamiseen. En siis tarkoita, että erityisesti lihaskasvu tai konkreettiset muutokset kehossa olisivat avainasemassa. Vaikka tähän loppuun on kainosti todettavakin, että olen minä hiukan ylpeä pienistä tuloksistani. 🙂
Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella lukee tätä tekstiä monta silmäparia, jotka kamppailevat pakkoliikunnan kanssa. Liikunta tuntuu olevan niin monelle aivan terveellekin ainoastaan pakkopullaa; pitäisi, olisi jaksettava ja raahauduttava, hilauduttava, saatava itsensä liikkeelle ja niin edelleen. Spinnu, pumppi, lenkki, sali, ei jaksa edes ajatella! Mutta miksi? Liikunnan kuuluu olla ensisijaisesti nautinto. Liikunnan vaikutus esimerkiksi laihdutusprojektissa nimenomaan painon kannalta on täysin toissijainen, ensisijainen se on hyvänolonlähteenä ja stressin lievittäjänä. Jokaisen pitäisi vain löytää elämäntilanteeseensa ja itselleen sopiva muoto käyttää omaa kehoa: se voi olla rauhallinen kävelylenkki, armotonta shoppailua kaupasta toiseen ravaten, reisiä rääkkäävä spinnu salilla tai vaikka puiden hakkuuta omalla pihalla. Joskus yksinkertaisesti tauko liikunnasta voi olla tie löytää jälleen liikunnan ilo. 

Mikä liikuttaa sinua, miten liikut tai miksi et tällä hetkellä liiku?

6 thoughts on “Liikun, miksi?

  1. nyt kun oon päässyt taas kunnolla juoksemaan, muistan miksi liikun. se on vaan niin hemmetin mageeta. koko talven liikuin kyllä joo, yritin korvata rakkauslajini rankoilla jumpilla ja salin kuntopyörällä, sai niistäkin jonkunlaisen tyydytyksen mutta ei sitä samaa maksimaalista hyvääoloa kuin pitkästä lenkistä. liikunta kaikissa muodoissa on ihanaa, mutta se itselleen omin laji tuo sen parhaan fiiliksen.

    sen ihanan olon lisäksi tajusin myös miksi juoksu kiehtoo ja miksi sitä nimenomaan jo ajatuksesta että pääsee lenkille on suu hymyssä. koska se on laji, jossa mulla on tavoitteita ja jossa mittaan ihan konkreettisesti kilometreillä ja keskinopeuksilla omaa kehittymistä. ite tarviin myös siis jollain tasolle sen tunteen, että oon ylittänyt itteni ja jatkuvasti kehityn. jumpissa ja muissa talvilajeissani sitä vastaava ei ollut, mitä nyt pienet juhlat sai pitää kun pumppitankoon sai latoa lisää painoa. mutta niin, get a point.

    itseasiassa ekaa kertaa elämässä seuraan kunnolla mun juoksukehitystä, oon vasta nyt löytänyt niiden ihmeellisten urheiluappien maailmaan. ennen vaan lähinnä kellosta seurasin että kauan juoksen, vedin itteni piippuun ja se oli siinä. on paljon palkitsevampaa kun voi seurata kännykän näytöltä tietoja ja listata ylös, konkreettisesti parantaa niitä parametrejä. mieletöntä. nyt on motivaatio niin huipussa.

    carlo tänään mulle lenkin jälkeen sanoi, kun näki mun punasena hehkuvat posket ja innostuksen, että älä senja stressaa siitä, ettet käy siellä salilla, se ei vaan selkeesti oo sun juttu. koko alkukevään oon nimittäin väkisin ajatellut, että pitää kasvattaa sitä lihasvoimaa ja se tekee keholle hyvää että huoltaa sitä perus yksijakosella sen kolme kertaa viikkoon. ei vaan oo mulle, vaikka kuinka pitäisi, en saa siitä mitään kiksejä irti.

    ihana siis että sä rakastat salia, oon onnellinen että oot löytänyt tommosen energianlähteen. ja saat todella ollakin ylpeä kehityksestäsi! <3 näytät niin hyvältä.

    ja oon ylpeä siitä, että mä hyväksyn sen, ettei tää ”fitnessbuumi” tai edes salitreeni vaan ole mulle. ehkä vielä joskus innostun, mutta nyt en odota mitään muuta enempää kuin että pääsee topissa ja shortseissa juoksemaan kesäisen helsingin maastoon! hihii<3

    herranjumala mikä kilometrikomsu:D

    Tykkää

  2. Ihana kilometrikommentti!!
    Tosi hieno juttu, että olet ymmärtänyt, mikä se juuri sun juttusi on. Turha siellä salilla on väkisin käydä, jos se tuntuu pakolta ja kiksit jää saamatta. Olen myös tosi ylpeä susta, että pystyt sivuuttamaan fitnessbuumin ja tekemään vain omaa juttuasi, mikä tuntuu susta Senja parhaimmalta. 🙂
    Se on kyllä kieltämättä niin siisti tunne, kun sulalla tiellä pistää menemään, tossua toisen eteen, aurinko paistaa ja tuntuu, ettei mikään rajoita tässä elämässä! Ah, odotan jo omaa lenkkipäivääni. Jään myös mielenkiinnolla seuraamaan omia tuntemuksiani, alkaako lenkkijalka vipattamaan enemmän näin kevään tullen. Viime kesänähän olin vielä oikeastaan pelkkä lenkkeilijä, salilla käyminen oli toissijaista. 😀

    Kesäinen Helsinki ja lenkkitossut jalassa, voiko parempaa ja kauniimpaa asiaa olla!? :))
    Ihanaa viikonalkua!

    Tykkää

  3. Mahtava teksti Elina! Tätä tekstiä (ainakin sen ydintä) kannattaisi yrittää johonkin lehteen kaupauta. Susssa olisi muutenkin paljon potentiaalia kirjoittaa kiinnostavalla tavalla lehti artikkeleita. Oletko koskaan kokeillut? 🙂

    Tykkää

  4. Ää, apua! En oikeastaan tiedä, mitä vastata. :S Ei, en ole koskaan kokeillut kirjoittaa ns. oikeaa artikkelia, vain näitä blogitekstejä ja omia rustailuja ja sellaista. Mutta epäilen vahvasti, että olisin riittävän taitava kynäniekka oikeaan lehteen kirjoittamaan, vaikka se olisi enemmän kuin unelmien täyttymys!
    Arvostan suuresti sanojasi. On niin mieltälämmittävää kuulla jonkun kehuvan tekstejäni, nimenomaan kirjoitustaitoa. Näissä kirjoitushommissakin olen joutunut rakentamaan uudestaan itseluottamusta, enkä oikeastaan puhu juurikaan esimerkiksi ystävilleni blogista tai kirjoituksistani. Kiitos<3

    En mää kyllä varmaan millään tohdi minnekään kirjotuksiani lähettää, hui. 😀

    Tykkää

  5. Olen sitä mieltä, että asioita voi opiskella vuosi tolkulla päästäkseen toivottuun päämäärään, tai sitten vain avata silmänsä ymmärrykselle, että omistaa jonkun taidon luonnostaan jo ilman, että CVn perässä lukee jokin erityinen tutkintonimike slle skillille. Sinulla on tälläinen lahja sanoille, mikä ei tulee ihan luonnostaan. Kirjoittaminen on sellainen taito, mikä on valtavan suuri rikkaus omistaa ja eipä hyviä kirjoittajia liikaa maailmassa ole. Tekemällä nämä asiat kehittyy parhaiten ja onkin tosi hyvä että kirjoitat blogia, niin taitosi pysyy käytössä 🙂 Nautit selvästikin tekstin tekemisestä, ja osaat luoda sen mielenkiintoiseksi, mikä on enemmän kuin tärkeää. Tälläistä taitoa ei kannata heittää hukkaan! Kyllä minä suosittelisin vaan rohkaisemaan mielen ja lähettämään vaikka jonkun kolumnin alkuun jonnekin.. pienillä asioilla täytyy lähteä liikkeelle, mutta niistä voi kasvaa yllättävänkin suuria kun saa sitä maata jalan alle! 😉

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s