Uncategorized

Suun avaaminen ei ole pään aukomista.

”Hei Elina, ei saa olla nyhverö. Tule nyt sieltä selän takaa pois.”
 
Itseäni millään tavoin puolustelematta kerron näin alkuun, että olen aina ollut meneväinen. Tosi meneväinen. Ihan pikkuisesta asti. Aloitin muskarin ennen kuin osasin kunnolla puhua – en äidin lykkäämänä, vaan omasta tahdostani. Taapersin muiden mukana ja veikan vanavedessä. Esiinnyin opiston tanssiesityksissä ja soitin yleisön edessä kannelta. Eikä mieleeni tullutkaan jännittää – pientä masunpohjan kipristelyä lukuun ottamatta. Itse asiassa muistan ihmetelleeni, kuinka joku tarvitsi äidin mukaan saattamaan esiintymislavalle. Opettajan nyt ehkä ymmärsin, mutta että äiti!
 
Kaikki sujui aina loistavasti niin kauan kunnes jouduin avaamaan suuni ja puhumaan.
 
Klassisena esimerkkinä ala-asteen esitelmä omasta harrastuksesta. Pakollinen ja suullinen. Kaksi sanaa opettajan suusta, jotka saivat niskavillani nousemaan ylös pulpetin takana. Voi kuinka toivoinkaan, että olisin voinut tanssia esitykseni. Tai lausua kirjoittamani kuvauksen. Tietysti olisin voinut lukea suoraan paperista, mutta kaikkihan sen tiesivät, että sellainen alensi heti esityksen arvoa ja että sitä suoralukua harrastivat vain esitykseensä valmistautumattomat hunsvottipojat. Vielä lukiossakin muistan, kuinka kädet täristen seisoin Minna Canthin kirja kädessäni ja mietin ihan tyhmää ulkonäköäni, outoa ääntäni, edellisen tytön niin hirvittävän luontevaa esitystä ja niitä kaikkia tuijottavia silmäpareja. Eivätkä suulliset esiintymiset vieläkään ole helppoja.
 
Ujouteni kietoutui ja kietoutuu edelleen siis puhumisen ympärille. Ja liittyy tarkemmin juurikin puhumispakkoon. Sukulaissynttäreillä piilouduin äidin selän taakse, sillä tiesin minulle esitettävän kysymyksiä ja joutuvani aukaisemaan suuni. Se ujostutti. Aivan samoin kuin nykyisin vieraamman henkilön kanssa puhuessani ujous meinaa iskeä tuntiessani painetta keksiä jotakin fiksua sanottavaa. Saadessani vapaasti seurata vierestä ja liittyä keskusteluun halutessani oloni on moninverroin helpompi. 😀
 

 
Suu auki! No sehän on !
 
Koen, että juuri suullinen viestintä on heikoin ilmaisukeinoni. Monesti esimerkiksi äidille jotakin hassua tilannetta sepustaessani sanani saattavat mennä sotkuun ja joudun todenteolla miettimään, missä muodossa päästän ne suustani. En saa vangittua tilannetta puhuttuihin lauseisiin haluamallani tavalla. Hauska juttu muuttuu vähemmän hauskaksi, muulloinkin kuin ollessa kyse tilannekomiikasta. Sen sijaan paljon paremmin pystyn ilmaisemaan itseäni kirjoitettujen sanojen ja tekstien kautta. Rakastan tunnetta, kun saan pyöriteltyä sanat vastaamaan täydellisesti sitä, mitä päässäni asialla tarkoitan. Oikeastaan verbi pyöritellä on ehkä väärä valinta. En useinkaan pohdi ja mieti kirjoittaessani, vaan ikään kuin avaa vain oven ja annan tulla. Usein käyn jälkeenpäin vanhoja keskustelutilanteita uudemman kerran läpi päässäni ja keksin niin loistavia juttuja, vastauksia, argumentteja ja toteamuksia, että ihan harmittaa.
 
Monesti mietin, onko ajatteluni vain liian monimutkaista. Mietinkö vain liikaa oman pääni sisällä ja sen vuoksi olen auttamattomasti aina ”myöhässä” oivaltavien vastausteni kanssa. Monimutkaiseen päähän kun lisätään persoonassani vaikuttava ujous ja heikohko itseluottamus, ei ole ihme, etteivät sanat aina (tai useinkaan) tule yhtä sujuvasti ulos kuin esimerkiksi isoveljelläni ja ettei suullinen viestintä ole vahvin itse-ilmaisukeinoni.
 
 
Töissä ja salilla, ihmisten kanssa juttelu avartaa niin mieltä kuin käsitystä elämästä ylipäätään.
 
Kaikessa voi kuitenkin oppia paremmaksi. Se on aika kiva juttu. Asiakaspalvelutöiden ansioista olen oppinut vääntämään aivan uuden vaihteen silmään: työvaihde kytkeytyy nykyisin joskus aivan vahingossa päälle esimerkiksi salilla jutellessani pappojen kanssa. Ilokseni olen huomannut, ettei sen kytkeytyminen ole enää vain suorittamista, vaan ihan oikeasti sosiaalisuutta. Minä ihan oikeasti nautin jutskaillessani ihmisten kanssa. Ja se on kannattanut, siitä on seurannut mukavia juttuja ja ilonaiheita, esimerkiksi uusia tuttavia ja kavereita. Maanantaina olin aamuvuorossa, enkä päässyt tavalliseen tapaan tekemään aamusta jalkatreeniäni. Seuraavana päivänä salilla sain kuulla lauseita sieltähän se meidän voimanainen saapuu, ehdittiin jo pelästyä ja kuules, kaikki tuijottivat maanantaina tyhjää kyykkynurkkaa kävellessään siitä ohi, kyllä tuntui yksinäiseltä. Sainpahan kuulla eräältä mieheltäkin, ettei hän pysty tekemään tänään samoilla jalkaprässipainoilla kuin minä, koska olen kuulemma niin body. Hassuja, vitsillä heitettyjä letkautuksiahan kaikki varmasti ovat, mutta kyllä ne silti piristävät. Kaikkein paras ”palaute” tuli kerran kuitenkin erään vanhemman herran suusta: sulla on kyllä asenne kohdallaan, treenatessakin, olet ihana, kun aina hymyilet jutellessasi. 
 
Kyllä se suun avaaminen on kannattanut. On ollut opettelemisen arvoista. Suosittelen!:-)
 
 

5 thoughts on “Suun avaaminen ei ole pään aukomista.

  1. Ihania pohdintoja! Mäkin muistan, kun jännitin esiintymistä. En oo koskaan erityisemmin pelännyt edes suurille yleisölle esiintymistä, koska silloin olen saanut tanssia. Mutta puhuessa olet vain sinä, se on jotenkin tosi alastonta. Oon iloinen et oon kans saanut paljon paljon lisää itsevarmuutta ja nykyään esimerkiksi luokan edessä vaikka ihan yllättäen puhuminen ei enää pelota ollenkaan ja olen melkein se ensimmäinen siellä, jos ei muita ilmaannu! 🙂 Kehitys tapahtuu pikku hiljaa!

    Tykkää

  2. Samastuin! Varsinkin tohon luokan eessä esiintymiseen, ite aattelen tai aattelin ihan samalla tavalla, mut vähän vanhempana se on jo paljon helpompaa ja joskus jopa ootan et pääsen esittelee omaa esitystä luokan eteen! 😀

    Tykkää

  3. Niinpä, pikkuhiljaa sitä alkaa tajuamaan, mitä elämässä kannattaa pelätä ja mitä ei. 😀
    Hieno juttu, että säkin olet opetellut esiintymistä nimenomaan puhujan roolissa. 🙂 Mun äiti on aina sanonut, että haluaa, ettei mulla mene niin kauan sen opetteluun kuin sillä meni – joku 40 vuotta. 😀

    Tykkää

  4. Kiva kuulla, että samaistujia on! 🙂 Vanhempana todellakin jo hiukan helpompaa, tosin en itse vieläkään pysty kädet tärisemättä yleisön, tai edes pienemmän ihmisjoukon, edessä puhua. Esimerkiksi ryhmätyöhaastattelut on hirveitä. 😀 Odotan sitä päivää, kun itsekin innokkaana odotan omaa esiintymisvuoroa, heh.

    Tykkää

  5. Mulla on ollut vähän sama juttu puhumisen suhteen. Esitelmät oli aina melko pelottavia, vaikka lukiossa niiden osalta pystyin jo hieman relaamaan ja olin vapautuneempi luokan edessä. Mulla puhuminen riippuu paljon tilanteesta: kahden kesken kaverin kanssa ei ole mitään ongelmaa ja juttua tulee melko sujuvasti. Isommassa porukassa olen lähes aina se seurueen hiljaisin. Mitään tarpeeksi fiksua kommentoitavaa en meinaa keksiä ja toisinaan suun avatessa sanat menee ihan sekaisin. Mietin toisinaan paljon mielessäni mitä seuraavaksi sanon ennen kuin uskallan puhua. Työhaastattelut on muuten ihan pahimmasta päästä! Kerran olin haastiksessa jossa mun edessä istui oikeen kunnon paneeli pommittamassa kysymyksillä. Jossain vaiheessa mulla tuli totaalinen blackout, en enää muista mitä sopersin, mutta vaikutin varmaan tosi fiksulta 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s