Harmaan päivän pohdintaa.

Vaikeaa on opetella uusi ajattelumalli. Vaikeampaa on hyväksyä piirre, jota on aina jollain tapaa ylenkatsonut. Ja jota yleisestikin pidetään useissa tapauksissa paheena. Yhä haastavammaksi asian tekee se, että piirre on vastoin omaa perusluonnetta. Vaikeinta on kuitenkin tajuta, ettei tilanne anna joustovaraa, sen piirteen omaksuminen on välttämätöntä.

Välinpitämätön.

Jos kohautan olkapäitäni tai huokaisen ihan sama, mietin päässäni samalla jo ratkaisua tai vastausta. Minulla on lähes aina oma mielipide, visio asiasta. Kuinka asioiden kuuluisi olla, miten jutut pitäisi tehdä tai miksi jokin asia mättää ja pahasti. Minun on hankala vain jättää asiat huomiotta, jos ne kerran ovat jo tavoittaneet tietoisuuteni. Toisinaan kyllä lykkään asioita, siirrän ja ehkä pakoilenkin. Mutten koskaan tunne välinpitämättömyyttä. Päinvastoin. Voimakkaat tunteet saavat joskus pelkäämään ja juoksemaan karkuun.

Ymmärsin eilen, että minun todella on opeteltava välinpitämättömäksi. Tarkoitan niissä tietyissä tilanteissa. En suinkaan kohauta olkiani minulta tultaessa kysymään mielipidettäni rangaistavan rattijuopumuksen promillerajasta tai uuniomena-Skyrrin sattumista. Sen sijaan minun on opittava välinpitämättömämmäksi itseäni kohtaan. Jokahetkinen itseni kontrollointi, tarkastelu ja arviointi kaipaavat välinpitämättömyyttä, jotta pystyn jättämään lopullisesti itseni hyppysissä pitämisen.

Kokeilin. Testasin eilen ajatella ihan sama. Seisoin jossainpäin Riihimäkeä autokoulun kakkosvaiheen liukasradalla vähän kuin ahdistuneena. Ympärillä ihmisiä, aika paljon pienempiä, tai sitten tosi paljon. Siltä minusta tuntui. Tuntui jättimäiseltä. Aina siihen asti kunnes totesin itselleni ihan sama. Pakotin toteamaan. Koska aidosti tunsin järjetöntä kyllästymistä. Ihan hiton sama, vaikka olisin neljä kertaa isompi norsu, aivan hemmetin sama. Tosin ei se tunne mihinkään hävinnyt kuin taikaiskusta, ei edes hetken päästä, mutta ymmärsin, kuinka tervettä on joskus olla välinpitämätön itseä ja omia tuntemuksia kohtaan. Ainakin niin kauan kuin se oma jättikeho tuntuu taas ihan sopivalta ja normaalilta.

Kunpa sitä muistaisi jokaikinen hetki haluavansa mieluummin olla elämä kuin laiha.