Uncategorized

Munapää.

Hemmetin munapää!!! Nih.
 
Tajusin, että puhun itselleni todella rumasti. En vain sättiessäni itseäni, vaan myös aivan tavallisissa arkiaskareissa. Vähintäänkin epäystävällisesti. Just, tiskaa ny vaa. Harvassa ovat hetket, kun oikeasti onnittelen itseäni tai edes totean itselleni hyvä. Kohtalainen, tyydyttävä ja ihan okei. Niihin olen ennemminkin tottunut.
Varmasti en ikinä, kuuna päivänä, pystyisi puhumaan toiselle ihmiselle yhtä töykeästi. En varmasti edes kertomaan ääneen kaikkea sitä, mitä itselleni pään sisällä juttelen ja ennen kaikkea miten. Mutta ehkä siinä onkin syy. Kukaan muu ei pysty tunkeutumaan pääni sisälle, eikä lukemaan ajatuksiani tai kuulemaan, kuinka itseäni puhuttelen. Helppo touhuta oman pään sisällä kaikenlaista, kun ulkopuolinen ei ole toppuuttelemassa tai ihmettelemässä. Mikä taas johtaa siihen, että rumasta tavastani on tuplasti vaikeampi päästä eroon, koska vain minä pystyn auttamaan itseäni ja muuttamaan ääntä kellossa.

Viime viikonloppuna olin tosiaan munapää. Ja muistelen, että aika paljon kaikkea muutakin. Suutuin itselleni, kun en saanut unta, vaikka olisin halunnut nukkua. Kimpaannuin holtittomasta sängyssä pyöriskelystä. Aamulla olin vihainen mustista ja polvissa asti roikkuvista silmänalusista. Ei ole helppoa olla Elina, kun ei edes selkeästä käskystä osaa nukahtaa. Hah.

Tein tänään mahtavan herkullisia kesäkurpitsaveneitä. Siitä koko ajatus oikeastaan lähti. Siis ajatus kirjoittaa äänettömästä kielenkäytöstäni. Maistettuani ensimmäisen haarukallisen kurpitsaveneiden täytettä totesin sen olevan todella hyvää. Ja siitä ikään kuin aivan vahingossa tein päätelmän, että kehitystä kokintaidoissa on tapahtunut edelliskerrasta. Toteamukseni jälkeen olo oli hetken kummallinen, jotenkin hyvin, hyvin vieras, kunnes hoksasin, mikä oli vikana: olin hieman kierrellen kehunut itseäni. Hups. Outoa. Varsinkin, kun olin hetkeä aikaisemmin ottanut kehut salilla vastaan pitkinhampain ja itseäni vähätellen, enhän minä, eihän minusta, en usko.
Täytyy kyllä sanoa, että vaikka tykkään jollain tapaa olla itseäni kohtaan suhteellisen ankara, sellainen jämpti, niin olisi se toisinaan kiva vaikka ihan vain todeta itselleni huutamisen sijaan että hitto, mikä pahvi oletkaan. 😀 Luulen kuitenkin, että tämä jonkinsortin kersanttimaisuus sisälläni, se että ennemminkin käsken itseäni kuin ehdotan,  kuuluu samaan luonteenpiirrerykelmään määrätietoisuuden ja periksiantamattomuuden kanssa. En ota sitä niin vakavasti. Sellainen se Elina on.

Meinaan ihan ok.
 
 
Ps. Yritin viikonloppuna suostutella Santtua kirjoittamaan jotakin. Tänne blogiin. Tiedättehän, vähän miesnäkökulmaa – no elämästä yleensäkin. Vähän taitaa vielä kyllä tarvita kannustusta…
 

4 thoughts on “Munapää.

  1. Tiedän tunteen! Itsekin olen itselleni kovin ankara. Pätee aika moneenkin asiaan, ihan vaikka ulkonäkökysymyksiinkin. Ihailen esimerkiksi hirveästi niitä, jotka ulkoisista epätäydellisyyksistään huolimatta ovat vapautuneesti rannalla bikineissä. Se on minusta hienoa. Mutta sama silmä katsoo itseään aivan eri tavalla. Itseni kohdalla jokainen epätäydellisyys on rumaa, eikä missään tapauksessa hienoa!

    Samoin sätin itseäni hirveästi, jos teen jonkin typerän virheen. Siinä missä toisille sanoisin, että älä huoli, sehän on pikkujuttu. Jostain syystä sitä pitäisi itse vain olla täydellinen, vaikka hyvin tietää, että eikä muuten pitäisi. 😀

    Nii. Ei oo helppoo olla Heidi(kään). Tätä lausetta meillä aina välillä miehen kanssa toistellaan kotona.. 😉

    Ja Santulta tekstiä kiitos kanssa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s