Aamu sarastaa. Aurinko pilkottaa puiden lomasta. Säteet leikittelevät huoneeni seinällä, eksyvät kasvoilleni. Havahdun. Joko, joko vihdoin on heräämisen aika? Avaan varovaisesti silmäni. Näen edessäni henkarissa roikkuvan vaaleansinisen kukkamekkoni. Uudet kengät siististi vierekkäin sen alla lattialla. Juuri siinä, mihin ne illalla viimetöikseni asettelinkin. Kyllä, nyt on aika! Mahanpohjassani lentelee perhosia. Se sama hassu tunne masussa kuin edellisiltana. Tosin nyt vain nautin tunteesta. Silkkaa innostusta. Hymyilen ja hypin uusien juhlakenkieni luokse. Enää ei tarvitse odottaa tai yrittää nukahtaa. Tänään on se päivä. Viimeinen, mutta samalla kuitenkin ensimmäinen. Kipitän aamupalalle yöpaidan helma liehuen – ja uudet kengät jalassa kopisten.
Rakastan muistoja. Mutustelen monen, monen vuoden takaisiakin. Mutta samalla vihaan niiden raastavuutta. Ja hallitsemattomuutta.
Pikkuinen Elina lopetteli ensimmäistä kouluvuottaan neljätoista vuotta sitten. Muistaakseni hieman haikeana, mutta silti aikalailla innoissaan kesälomasta. Siitä asti jokainen kevät on ollut omalla tavallaan yhden ajanjakson loppu ja uuden alku, siirtymä elämässä jälleen uudelle tasolle. Toukokuun loppu on ollut yhtä kuin juhlaa. Aina, enemmän tai vähemmän. Se on merkinnyt todistusta kourassa ja jäätelötötteröä toisessa. Marjaleivosta kahvilassa äidin kanssa. Juhlahameen vaihtoa trikoosortseihin. Vapauden tunnetta ja uurastuksen palkitsemista. Hiukan nuotinvierestä laulettua Suvivirttä, rohkeasti ja kovaa. Usein ylpeydenaihetta ja aurinkoa. Aina kuitenkin suuria tunteita. Pienen ja vähän isommankin Elinan ajatuksissa.
Nyt olo on ihan hassu. Tyhjä. Neljätoista vuotta ja yhtäkkiä ei enää mitään. Ensimmäinen kevät niin moneen vuoteen, kun en juhli mitään. Ei ole juhlimisen aihetta. Mikään ei lopu, eikä ala, vaan arki ja elämä jatkavat vain kulkuaan samoissa uomissa. Seuraan vierestä juhlahumua ja onnellisia kasvoja, muistelen ainoastaan sitä tunnetta, kun luin uurastukseni tuloksia valkoiselta paperilta. Jäätelötuutti kädessä.
Ja se nostattaa kyyneleet silmiin. Mutta ei se ole vain pelkkää surua. Se on niin vahvojen ja merkityksellisten muistojen luoma paineaalto, joka saa kyyneleet silmäkulmiin. Oikeastaan rehellisesti sanottuna kokonaiset kyynelpadot avautumaan. Nytkin. Nauran ja hymyilen yhtäaikaa itkiessäni. Kuin en osaisi päättää, ovatko muistot ihanan vai kamalan raastavia, kaipaanko vai vain hellinkö niitä.
Pikkuisuus. Käytän omaa sanaani Pikku-Elinasta ja rakkaista, menneistä, mutta ikiomista muistoistani. Muistan, kun kävelin äidin kanssa käsikädessä kotiin. Koulu jäi selkiemme taakse, kädessäni komeili lähes täydellinen todistus ja äiti oli ylpeä, mutta minä niiskutin. Ensi vuonna tämä todistus on varmasti paljon kehnompi, äiti. Muistan sen hetken, kun kevätjuhlassa tanssiessani sinisestä jätesäkeistä tehdyissä hapsukoristeissa mietin, näkeekö äiti varmasti sormenpääni, joihin kiinnitin sinähetkenä erityisesti huomiota. Olinhan tuohon aikaan balleriina. Muistan myös, kuinka ylpeä olin itsestäni saadessani kuudennella luokalla Reilu koululainen -palkinnon. Olin todella ylpeä itsestäni. Iloani laimensi se, ettei kukaan ollut jakamassa onneani. Edes kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, vaikka pikku-Elinalle asia oli suuri. Kaikki keskittyivät isoveljeni, esikoisen, ylioppilasjuhliin. Muistan, kuinka onnellinen olin uudesta vaaleanpunaisesta vekkihameestani ja siihen mielestäni täydellisesti sopivasta paidasta. Äidin kanssa ostettu kevätjuhla-asuni oli mielestäni hieno ja juuri sopiva: juhlava, muttei liian lapsellinen, mikä oli hyvin tärkeää. Samoin kuin muistan sen sykäyksen sisälläni luokkakaverini kysyessä, mikä ihmeen kuolulaispuku minulla on päälläni. En ollut enää sinäpäivänä varma itsestäni.
En tosiaan ymmärrä, miksi juuri kevätjuhlapäivä ja koulujen päättäjäiset nostattavat sisälläni näin suuren tunnemylläkän. Eikä esimerkiksi joulu tai syntymäpäiväni. Ehkä keksin huomenna oman juhlanaiheeni ja suuntaan katseeni vaihteeksi tulevaan. Menneitä on ihana muistella, mutta niissä on ikävä velloa.
Juhlitko sinä huomenna?
Elina Heidi Rinkeli 
Menneitä tosiaan on ihana muistella. On niin paljon hyviä muistoja. 🙂 Välillä niitä kaipaa niin paljon.
Huomenna itse juhlin kyllä hyvän ruuan ja seuran puitteissa. 🙂 Kesäjuhlat on ihania.
Ja voihan sitä juhlia ihan muuten vainkin, vaikka ei varsinaista juhlan aihetta olisikaan. Kesäaurinko, lämpö ja elämä. Siinä riittää juhlimista kerrakseen! 🙂
TykkääTykkää
Olipa ihana postaus. Itsellänikin on haikea olo. Tulee niin mieleen ne lapsuuden kevätjuhlat ja se tunnelma ja tieto siitä, että on pitkä ajaton kesäloma edessä. ❤ Ja Suvivirren laulamisesta alkaa aina kesä, nyt ei ole sitä kuulunut omien lakkiaisten jälkeen!
TykkääTykkää
Vitsit miten mie tykkään sinun kirjotustavasta ja siitä tavasta miten sie osaat elävöittää nää tekstit! 🙂
TykkääTykkää
Kesäjuhlat ovat ihania. Toivottavasti juhlinta sujui hyvin ja onnellisissa merkeissä. 🙂
Tosiaan, juhlanaiheita löytyy vaikka kuinka! Välillä tuntuu, että pelkkä tämä päivä terveenä on syy juhlaan.
TykkääTykkää
Juuri se haikeus on mielestäni jotenkin hirvittävän hankala tunne. En tiedä, onko se hyvästä vai pahasta. Nautinko vain kärsinkö siitä. Haikeutta on vaikea käsitellä.
Suvivirsi. ❤ Sinulla on kaunis nimi. 😉
TykkääTykkää
Ihana olet! Kiitos. :')
TykkääTykkää