Tämän tekstin piti olla oodi aamulle, nousevalle auringolle, rauhassa lusikoitavalle kaurasuurimopuurolle ja kaikin puolin täydelliselle päivänalulle.
Niin, piti ja piti. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi jo edellisenä päivänä. Tiedättekös, kuvauskulmat, osuvimmat sanavalinnat ja söpöimmän Muumi-kulhon. Mutta kun. Toteutus. Se ei aina etene kuin haaveissa.
Oikeastaan kaikki alkoi mennä mönkään jo edellisenä iltana. Olin saanut päähäni tehdä uunipuuroa. Mielestäni on käsittämättömän ihana ajatus laittaa pata uuniin yöksi ja herätä aamulla valmiin, höyryävän puuron äärelle. Mutta kun. Santtu ei ymmärtääkseni innostunut ajatuksesta yhtä paljon – rikkinäisellä palovaroittimella lienee jokin yhteys. Hmm. Teenpäs kuitenkin, ajattelin. Sillä milloinkas päätäni olisi helposti käännetty.
Sinä samaisena iltana (kumpainenkin rättiväsyneenä työpäivästä ja kirppistavaroiden raahaamisesta) oli tietenkin päästävä kauppaan. Kuinkas muutenkaan, sillä suurimoita puuroon oli saatava. Jooko, jooko, jooko. No okei. Mutta kun. Ohrasuurimot eivät kelvanneet. Minä halusin kaurasuurimoita, koska olin lukenut niistä eräästä blogista. Vaikka en ollut kuullut sellaisista suurimoista aiemmin. Vaan eipä ollut kauppakaan. Kyykin, kiertelin ja mönginkin. Mutta kun. Ei. Ei kaurasuurimoita, maailmankaikkeuden huonoin kauppa!
Äh. Luovutusvoitto. Tehdään sitten tattaripuuroa – mikrossa kylläkin, mutta ainakin tattari kuullostaa todelliselta ruokabloggailijan viljalta. Vähän kuin jokin quinoa. Uusi tuttavuus vaikutti herkullisuuden lisäksi hirvittävän hienolta. Hihi. Olisipa jo aamu.
***
Kun silmäni auki saan. Tästä se alkaa. Ihana aamu, aivan ihana aamu. Tattaripuurolla ja taatelijugurtilla. Olen niin uudesti syntynyt! Hyvästi tylsät juustoleivät. Bling vain ja valmista on. Mutta kun. Oho. Vähän on puuro paksua – minunkin makuuni. Menikö sormi suuhun? No ei takuulla. Lisäillään vähän vettä ja notkistetaan rakennetta. Äkkiä kuvia, on kyllä niin hienon näköistä. Oikeaa tattaripuuroa. Klup. Mutta kun. Tämähän on… äh. Kokeillaan uudemman kerran. Klup. Vähän suolaa. Klup. No raejuustoa. Klupklup. Entäs omenasoseen kanssa? Eih. Ihan hemmetin pahaa. Lusikallinen ei vain kerta kaikkiaan mene alas. Edes väkisin. Mikä minua riivaa? Haluan niin tykätä tattaripuurosta! Jos nyt vielä kerran. Klupklupklup. Ei pysty. Pakko laittaa Nallea kippoon.
Noin. Puuroa se on Nallekin. Ruispuuroa ja taatelijugurttia. Kuullostaa tyydyttävältä. Näyttääkin, kunhan vain kattaa hienosti pöytään. Räps, räps, räps. Noin, vähän tännepäin, hivenen tuonne. Ihan hitusen vasemmalle. Done! Maistetaanpas. Mutta kun. Tämä jugurttihan on jo ehtinyt lämmetä. Mikään ei ole inhottavampaa kuin hetken pöydällä seissyt jugurtti. Oi, ihana aamu, missä olet? Mikään ei tunnu taas menevän putkeen. Heh.
Mutta kun. Auts. Auts. Auts. Varmaan jokinlainen noidannuoli. Sen siitä saa, kun syö aamiaista normaalien ihmisten tapaan pöydän ääressä kovalla tuolilla istuen. Aivan liian kova aamunaloitus, minulle ainakin. Haluan takaisin sänkyyn – leipieni kanssa!
Onneksi aamiaisen ja jopa kokonaisen päivän voi vielä pelastaa ja pahan mielen hälventää. Kahvikupillinen. Niiskuneidistä juotuna. Onnellinen päätös surkealle aamiaiselle. Mutta kun. Tattarit tän’ pään varmaan sekoittivat. Kitkerää aamukahvia. Voiko olla inhottavampaa? Okei. Voi. Kiusallaan tölkin pohjalle jätetty aivan liian riittämätön tilkka maitoa. Hmph.
Ei syntynyt haaveilevaa ja harsomaisen kevyttä kuvausta utuisesta elokuun täydellisestä aamusta. Koska näissä olosuhteissa se ei vain ollut mahdollista. 😀 Ehkä en enää ikinä yritä olla tai edes haaveile olevani oikea bloggaaja ja koita väkisin luoda harmonista kuvaa aamuisesta hetkestäni. Tai mistään muustakaan hetkestä. En ole ennenkään, enkä aio tulevaisuudessakaan. Sillä minun aamuni ovat oikeasti rähmäsilmiä, sängyssä röhnöttämistä, aika usein juustoruikkareita, murusia suupielessä ja sosetahroja lakanoissa. Niin, enkä koskaan kata pöytää aamuisin, vaan haen viilin aina vasta syötyäni ensimmäisen osion aamupalasta. Heh.
Mutta ainakin minun blogini on katsaus aitoon elämään. Ehkä siinä on oma viehätyksensä? Oodi oikealle elämälle, paremminkin.
Ps. Mieliala nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Todistetusti epäonnistuneen tattaripuurokokeilunkin jälkeen. Voiko olla parempaa kuin paistella salitreenistä vapisten käsin tarjousjauhelihaa vatsa kurnien? No, ei voi! 🙂
Elina Heidi Rinkeli 
Oivoi, tollanen on todella harmittavaa… Kun joku niin paljon odetettu juttu menee pieleen niin ärsytys ja harmitus on kyllä valtaisaa – etenkin just jonkun ruokakokeilun suhteen!
Mäkin oon muuten maistanut tattaripuuroa ja HYI OLKOON 😀 Vinkkinä voisin sanoa, että kaurasuurimoita pitäisi löytyä ekokaupoista, esim. Ruohonjuuri/Punnitse&Säästä? :')
Olen muuten sun jokaisen postauksen lukenut, mutta kommentoinut todella laiskasti viime aikoina! Pahoittelut – yritän aktivoitua 😉 ❤
TykkääTykkää
Äää, mikään ei ole pahempaa kuin pilalle mennyt aamupala 😦 Sen jälkeen tuntuu että koko päivä on ihan berberistä.
Saatoin ehkä hieman silti nauraa, sillä tää sun kuvaus oli niin realistinen, juuri näin mulle käy toisinaan!
Toi tattaripuuro on vähän mielipiteitä jakavaa kamaa, vaatii totuttelua. Itse sitä söisin jos voisin 🙂
Kaurasuurimot olen muuten ostanut joskus ihan perus Prismasta!
~Hilla
TykkääTykkää
Pieleen mennyt aamiainen on ehkä pahinta, mitä ruokarintamalla voi tapahtua. Kun puuro kiehuu yli tai kuppi tippuu lattialle, niin siitä ei ole itku kaukana! Oikeastaan sama pätee kaikkeen syömiseen; viikko sitten ostin ihanan jäätelöannoksen, johon kuului kaksi jättimäistä palloa. Ne olivat kuitenkin niin isoja ja niin pyöreäpohjaisessa kulhossa, että kun pääsin puiston penkille asti nauttimaan niistä, niin ne kaatuilivat jo miten sattuu ja syöminen oli mahdotonta. Niinpä kiikutin annoksen takaisin jäätelökioskille ja kiukkuisena pyysin toista kuppia, johon saan laitettua toisen pallon koska ”ei nämä jumalauta pysy tässä yhdessä kupissa, haloo!”. Sain kuppini ja kahden kupin kanssa kävelin takaisin syöntipaikkaan, mutta siinä vaiheessa lähes kaikki oli jo menetetty. Kädet valuivat inhottavaa sulanutta jäätelömoskaa ja ennen kaikkea ne kupeissa olevat pallot olivat jo lähes kokonaan velliä. Yyyyh ja ARGH!
Kaurasuurimoista tuli muuten mieleen, että niidenkin kanssa olen kokenut kiukun hetkiä! 😀 Päätin nimittäin viime keväänä ostaa gluteenittomia kaurahiutaleita, ja kun olin googlannut netistä ja löytänyt kyseisen tuotteen, niin nappasin sen kaupasta vain merkin perusteella. Viiden euron hinta hieman hirvitti, mutta kerrankos sitä. Kotona sitten halusin heti testata puuroa, mutta mitä sieltä paketista löytyikään; kaurasuurimoita! Olin siis epähuomiossa ottanut suurimoita kun en tiennyt, että tuota samaa merkkiä on sekä hiutaleina että suurimoina. Ääääh. Nyt ne nököttävät edelleen kaapin perällä, ehkä pitää joskus yrittää tehdä vaikka tuota kuvailemaasi uunipuuroa niistä!
Ja kun lopetan tähän tämän oman elämäni romaanin, niin täytyy vielä sanoa että loistava teksti taas kerran; niin aito ja elinamainen 🙂
TykkääTykkää
Hehe, ihana oman elämän romaani! Tällaisia on kiva lukea. :'D Niin pystyn samaistumaan kokemaasi! Sinuna kyllä yrittäisin sitä uunipuuroa, kunhan pettymys on hälventynyt riittävästi. 😉
Jaja kiitos. ❤
TykkääTykkää
No sanos muuta! Onneksi onnistunut lounas pelasti. 😀
Saa nauraa, naurettavaksi oli tarkoitettukin, hihii. Ja tosiaan, haluan kyllä oppia syömään tattaripuuroa. On kyllä aika outoa kamaa. 😀 Pussin kyljessä oli ohje mikrotattaripuuroon: sekoita veteen tai MEHUUN. Mielenkiintoista.
Hei kiitos, Prismaan siis tänään! 🙂
TykkääTykkää
Ps. Kiitos myös itse uunipuuroideasta ja reseptistä. 😉
TykkääTykkää
Jep, hyi olkoon! Oliko se joku 12 kertaa, kun ihmisen pitää syödä jotakin, jotta voi oppia pitämään siitä? 😀
Ja hei, olenkin jo pitkään miettinyt, missä se Ruohonjuuri ja/tai Punnitse&Säästä sijaitseekaan Helsingissä? Haluaisin niiiin käydä jonkinmoisessa ekokaupassa, kun näin olen innostunut. 🙂
Hihi, ihana kuulla. ❤
TykkääTykkää